Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2013.

Tohtori Zivago

Jos minulta kysytään, Tohtori Zivago ei ole tarina, joka suorastaan vaatisi musikaaliversiointia. Sellainen siitä on kuitenkin tehty ja on Helsingin kaupunginteatterin syksyn panostus. Musikaali itsessään ei ole ilmeisesti ollut mikään suuren luokan maailmanmenestys ja levytystäkään ei ole tehty, joten ei ole ihme, etten tiennyt siitä etukäteen yhtään mitään. Helsingin produktio onkin musikaalin Euroopan kantaesitys. Itse Tohtori Zivagon tarina oli etukäteen jokseenkin tuttu minulle 11-vuotiaana traumoja aiheuttaneesta minisarjasta. Musikaalin tarina lähtee liikkeelle päähenkilön, Jurin, isän hautajaisista, mutta siirtyy nopeasti eteenpäin Jurin aikuisuuteen ja Venäjän vallankumousten aikaan. Nopeat hypyt ajassa eivät tunnu lainkaan töksähteleviltä vaan ne on toteutettu hyvin teatterin mahdollisuuksia käyttäen. Lavastus ja lavan käyttö toimivat mielestäni todella hyvin läpi koko musikaalin. Puvustus oli erittäin hyvä ja jäin kadehtimaan Laran käyttämää pitkää takkia. Tarinan ”venä

Melomista

Kävin katsomassa Tampereen teatterissa pari iltaa vierailleen Melomista-näytelmän. Ainoaa roolia esittää huippuihana Aku Hirviniemi ja näytös oli ilmeisesti aika suosittu, kun kerran jouduin ensimmäistä kertaa Suomessa parvekkeelle istumaan, vaikka ostin lippuni ihan hyvissä ajoin. Esitys perustuu Antti Leikaksen kirjaan Melominen ja kertoo isästä, joka on jo neljä yötä valvonut perheen kuopuksen rinnalla ja joutuu silti selviytymään arjesta. Kuten sanoin, Hirviniemi on ainoa näyttämöllä nähtävä näyttelijä, mutta muut hahmot ovat läsnä ääninä. Perheen kuopus on räsynukke. Lavastusta ei juuri ole. Yksi ”koppero” toimii muun muassa vessana, autona ja keittiönä. Esityksessä käytettiin hyväksi piirtoheitintä esimerkiksi hauskaan varjokuvakohtaukseen. Rekvisiittana käytetään kekseliäästi monenlaista esinettä, kuten vaikkapa promokuvissakin esiintyvää moppia. Välillä tuntui, ettei esityksessä ole päätä eikä häntää, mutta se juuri olikin Melomista-näytelmän paras puoli. Harvan meist

Les Misérables

Leffaversion nosteessa Tampereen teatterin satsaus klassikkomusikaaliin Les Misérables ei ole yllätys. Olen nähnyt vain tuoreen elokuvaversioinnin, joten vertaukset ovat väistämättömiä. Näyttämöversio vie kuitenkin mielestäni selkeästi voiton paikoitellen puuduttavasta elokuvasta. Suuren maailman meininkiä oli havaittavissa heti lippujen hinnoissa. Opiskelijana sain sentään muutaman euron alennusta, mutta 53 euroa on silti hyvin suolainen hinta. Kävin kesällä katsomassa Lontoossa kahdeksan musikaalia ja pulitin vain yhdestä lipusta enemmän. Koska permannon takaosassa istuessa parveke tulee sen verran alas, että osa lavan yläreunasta peittyy, olisi toivonut senkin näkyvän jotenkin hinnassa. Mutta turha kai teatterin olisi alennuksia antaa, kun katsomot kerran täyttyvät. Heti esityksen aluksi yleisöä kohahdutti ilmoitus siitä, että pääosan esittäjä Tero Harjuniemi oli sairastunut ja häntä Jean Valjeanina paikkaisi Heikki Mäkäräinen – kirjan kanssa. Melkein saattoi aistia kuinka

Once: Kerta ei riitä

En tiennyt Once-musikaalista mitään muuta etukäteen kuin sen, että sen pitäisi olla todella, todella hyvä. Yleensä tunnen monet laulut etukäteen ja vähintään edes jotain juonesta, joten oli hyvin virkistävää mennä ihan sokkona katsomoon. Ehkä se oli yksi syy, miksi Once hurmasi minut niin täysin, mutta on myös totta, että se vain on niin todella, todella hyvä. Lavalla on irlantilainen baari, joka on valjastettu toimimaan ihan oikeana baarina ennen esitystä ja väliajalla. Se luo heti kotoisan tunnelman teatterisaliin. Jo hyvissä ajoin ennen esitystä näyttelijät myös tulevat lavalle soittamaan ja laulamaan. Tuollaista en ole aikaisemmin teatterissa nähnyt ja se oli todella mukavaa. Sääliksi vain käy työntekijöitä, jotka joutuvat yrittämään estää ihmisiä ottamasta valokuvia salissa. Siirtymä itse esitykseen ennakkomusisoinnista on saumaton, mikä imaisee heti syvälle tarinaan. Oncen suurin houkutus on se kuinka koruton se on. Se tuntuu jotenkin niin aidolta. Irlanti on tapahtumapa

The Book of Mormon: Pakko nauraa

The Book of Mormon oli listan kärjessä musikaaleista, jotka haluan käydä katsomassa täällä Britanniassa. Kohtuuhintaisen lipun metsästäminen vaati noin viikon lippupalvelun sivun kyyläämistä, mutta viimein onnistuin ja paikkanikin oli oikein hyvä. Näytökset ovat todellakin lähes loppuunmyytyjä elokuun loppuun asti ja sen jälkeenkään ei ole paljon valinnanvaraa paikoista. Ei ole ihme, että show on näin suosittu, koska se todellakin on niin hyvä. Tunsin etukäteen show'n laulut ja juonen, mutta se ei yhtään haitannut esityksestä nauttimista. Yleisö huutonauroi alusta loppuun enkä minä ollut poikkeus. Tarina on sopivan totuudenmukainen ja räävitön. Mormonien usko itsessäänkin on selitettynä todella koominen ja, jos yhtään on törmännyt näihin lähetyssaarnaajiin, ei vain voi olla nauramatta esityksen vain hitusen liioiteltuun tulkintaan heidän käytöksestään. The Book of Mormon on hauska pelkästään levyltä kuunneltunakin, mutta lavastus ja koreografia ovat piste i:n päälle. Ne on

A Chorus Line: Tanssii sydämeen

Vietän kesääni Brightonissa, Isossa-Britanniassa, mikä tarkoittaa tietysti sitä, että yritän käydä katsomassa mahdollisimman montaa teatteriesitystä täällä ollessani. Ensimmäisenä vuorossa oli klassikkomusikaali A Chorus Line London Palladium -teatterissa. Säästin rahaa ja varasin halvimman lipun ihan piippuhyllyltä, mutta onnekseni ylimpään katsomoon ei ilmeisesti oltu myyty niin paljon lippuja, että sitä olisi kannattanut miehittää, joten minut siirrettiin paljon paremmille paikoille parvelle – kyllä kelpasi! Tunsin etukäteen suurimman osan kappaleista ja niiden kautta tietysti tarinaakin, mutta A Chorus Linea ei voi arvostaa ilman, että näkee taitavat tanssijat itse teossa. Voi sitä hyppyjen ja potkujen määrää. Oli ilo katsoa niin vahvaa osaamista. Näkemässäni esityksessä oli paljon varamiehiä mukana, mutta en usko, että vakituiset esiintyjät voisivat olla yhtään osaavampiakaan. Koska lavastusta ei ole lavalle maalattua viivaa ja peilejä enempää, koreografia on yhä suuremmassa

Liz: kaunis mutta kamala

Välttelin Tamperee työväen teatterin Liz-musikaalia lähes koko kauden. Loppujen lopuksi päätin olla tuomitsematta sitä näkemättä. Kai sitä jonkinlaista tyydytystä saa siitäkin, että huomaa olleensa kokoajan oikeassa. Elizabeth Taylor ei ollut minulle tuttu henkilö. Tiesin ainoastaan hänen olleen elokuvatähti ja useita kertoja naimisissa. Näytelmästä opin ainoastaan sen, että hän oli myös usein sairaana. Päähenkilönä Liz onkin juuri näitä kolmea asiaa tähti, vaimo ja uhri – ei selviytyjä. Minun oli vaikea samaistua hahmoon, jonka pitäisi ilmeisesti edustaa vahvaa naista, mutta minulle jäi käteen vain miehistä riippuvainen pinnallinen uhri. Käsiohjelmassa musikaalin kirjoittajat kertovat, että: ”Musikaalin keskiössä ovat jälleen kerran naiset, niin kuin kaikissa yhteisissä töissämme. Nainen näkijänä ja kokijana, tapahtumia liikkeelle panevana voimana eikä vain sivustakatsojana.” Lizin perusteella tämä väite on pelkkä vitsi. Koko hahmo perustetaan alusta alkaen vain hänen miessuhte