Välttelin Tamperee työväen teatterin
Liz-musikaalia lähes koko kauden. Loppujen lopuksi päätin olla
tuomitsematta sitä näkemättä. Kai sitä jonkinlaista tyydytystä
saa siitäkin, että huomaa olleensa kokoajan oikeassa.
Elizabeth Taylor ei ollut minulle tuttu
henkilö. Tiesin ainoastaan hänen olleen elokuvatähti ja useita
kertoja naimisissa. Näytelmästä opin ainoastaan sen, että hän
oli myös usein sairaana. Päähenkilönä Liz onkin juuri näitä
kolmea asiaa tähti, vaimo ja uhri – ei selviytyjä. Minun oli
vaikea samaistua hahmoon, jonka pitäisi ilmeisesti edustaa vahvaa
naista, mutta minulle jäi käteen vain miehistä riippuvainen
pinnallinen uhri. Käsiohjelmassa musikaalin kirjoittajat kertovat,
että: ”Musikaalin keskiössä ovat jälleen kerran naiset, niin
kuin kaikissa yhteisissä töissämme. Nainen näkijänä ja
kokijana, tapahtumia liikkeelle panevana voimana eikä vain
sivustakatsojana.” Lizin perusteella tämä väite on pelkkä
vitsi. Koko hahmo perustetaan alusta alkaen vain hänen
miessuhteidensa varaan ja koko musikaalin ajan tätä aihetta vain
kerrataan ja kerrataan. ”Nuorella Lizillä” esitetään kyllä
olevan voimaa miesten yli omalla äkäpussimaisella persoonallaan,
mutta toisaalta hänet esitetään vielä vahvemmin kaiken henkisen
ja fyysisen väkivallan kestävänä timanteilla lepyteltävissä
olevana tyhjäpäänä. Kai se on sitten sitä ”intohimoista
elämää”, jolla musikaalia mainostettiin. ”Ikääntynyt Liz”
taasen tuntee jo oman arvonsa, mutta on yhä vanhojen miessuhteidensa
riivaama. En väitä etteikö Elizabeth Taylor todella saattanut olla
tällainen ihminen, mutta jos hänestä tehdään näytelmä, jossa
häntä markkinoidaan upeana, vahvana naisena, täytyisi hahmosta
todella rakentaa sellainen, jota voisi noilla sanoilla kuvata.
Lizin suurin ongelma on sen
epäonnistunut juoni. Näytelmän perusajatus on, että ikääntynyt
Elizabeth Taylor muistelee elämäänsä ja pohtii samalla uuden
elokuvaroolin hyväksymistä. Mukaan on ängetty paljon kohtauksia
tutuista elokuvista ja viittauksia muihin elokuvatähtiin – eli
siis asioita, joita ”katsojat haluavat nähdä”. Tarinan juonta
ne eivät kuitenkaan edistä lainkaan ja menevät täysin ohi
ihmisiltä, jotka eivät tunne Elizabeth Taylorin elokuvia. Näytelmän
pitäisi pystyä toimimaan yksin omana teoksenaan ilman, että
katsoja tarvitsee suuren määrän ennakkotietoutta oli päähenkilö
sitten kuinka kuuluisa hyvänsä. Näytelmä sisältää paljon
suuria yltiödramaattisia julistuksia, jotka se sitten omalla
juonenkehityksellään paljastaa täysin höpönlöpöksi.
Dramaattisesti myös kahden Lizin yhtäaikainen puhuminen näyttämöllä
on jo lähes koomista, vaikka sen pitäisi ilmeisesti olla kovin
vakuuttavaa. Näytelmän nykyhetken juoni on todella ikävystyttävä
ja toimii lähinnä keinotekoisesti tehtynä kehyksenä lukuisille
takaumille. Lopussa päähenkilö alkaa myös kuvata elokuvaa
kuningatar Elizabeth I:stä. En näe tälle kehitykselle mitään
muuta syytä kuin, että Elizabeth Taylor halutaan rinnastaa
kuninkaalliseksi ja onhan se kovin näppärää, kun yhdellä
tunnetulla kuningattarella sattuu olemaan jopa sama etunimi! Tämä
vertauskuva on hyvin ontuva eikä vähiten siksi, että Elizabeth
Taylor ei ehkä olisi ollut mikään maailman paras valinta
kuningatar Elizabethin rooliin.
Näytelmä sisältää suuren määrän
takaumia ja aina ei ole päivänselvää missä nyt ollaan menossa.
Ellen olisi ehtinyt lukea käsiohjelmaa ennen esitystä, en olisi
pystynyt aina päättelemään missä ajassa nyt ollaan menossa.
Tässä esimerkki: näytelmän nykyhetkessä Liz joutuu sairaalaan –
ei ilmeisesti mistään vakavasta syystä. Pian kuitenkin ollaan
hetkessä, jossa Liz on valmistautumassa aivoleikkaukseen eli siis
90-luvun loppupuolella. Näiden kahden sairaalareissun välillä on
hyvin vaikea huomata mitään leikkauskohtaa, josta katsojan pitäisi
havaita kyseessä olevan takauma. Ilmeisesti katsojan pitäisi pystyä
päättelemään aina elettävä aika mukana olevasta musiikista,
jonka pitäisi toimia ”musikaalin kellona”. Tässä edellä
mainitussa kohtauksessa on mukana kappale ”Vain yksinäin” (All
By Myself). Ilmeisesti kaikkien katsojien pitäisi tämän
perusteella pystyä päättelemään ajankohdaksi 90-luvun
loppupuoli, jolloin Celine Dionin cover-versio kappaleesta oli
suuri hitti. Turha niitä takaumia on muuten pohjustaa, kyllä ne
sitten siitä kohtauksen lopussa olevasta laulusta viimeistään
tajuaa. Tai sitten ei.
Näin pääsenkin sukkelasti puhumaan
itse musiikista tässä musikaalissa. Esa Niemisen musiikki oli syy,
joka viimein houkutteli minut katsastamaan Lizin. Harmi vain, että
mukana oli vain muutama varta vasten itse tähän musikaaliin tehty
kappale ja loput olivat vanhoja hittejä, jotka oli ängetty sopimaan
tarinaan tai tarina niihin. Tällaisista virityksistä tulee harvoin
hyviä kokonaisuuksia. Esa Niemisen kappaleet ovat todellakin
erittäin hyvin tähän musikaaliin sopivia ja vahvoja. Musikaalin
avaus- ja lopetuskappale ”Hän on tähti” luokin oivallisen
tunnelman itse näytelmälle ja antaa odottaa hyvää ja tasaista
kokonaisuutta. Harmi vain, että juoni ei lunasta kappaleen
lupauksia. Onneksi kappale tulee lopussa uudelleen luoden illuusion
siitä, että kaikki olisikin mennyt juuri hyvin. Vaan eipä mennyt.
Musikaaliin valituissa kappaleissa ei ole itsessään mitään vikaa,
mutta kuten mainitsin, osa niistä tuntuu keinotekoisesti tarinaan
ängetyiltä ja ajatus niiden toimimisesta ”musikaalin kellona”
on ontuva. ”Pretty Woman” ja ”Thriller” ovat kaikista
itsestään selvimmin mukana vain yleisöä viihdyttämässä, koska
niiden aikana tulee vain turhat tanssikohtaukset. Toivottavasti nuo
tanssikohtaukset edes hyödynnettiin näyttelijöiden vaatteiden
vaihtoon. Jos olisin pystynyt olemaan ajattelematta liikaa ja olisin
vain kuunnellut musiikkia, olisin voinut nauttiakin kappaleista.
Maria Lund ja Sinikka Sokka ovat molemmat loistavia laulajia ja
tulkitsijoita, joita kuuntelee mielellään. Yksi vakuuttavimmista
kappaleista oli Lundin esittämä ”Joet tulvimaan itke” (Cry Me a
River). Se melkein saatiin iskostettua juoneenkin. Kaikista
kammottavin kappale oli ”Macarena”, jonka tarkoitus oli
ilmeisesti olla jonkinlainen komediapläjäys keskellä melko vakavaa
juonta.
Ei Liz kuitenkaan ollut mielestäni
ihan täysin surkea. Visuaalisesti se oli ehdottomasti näyttävin
Suomessa näkemäni teatteriesitys. Tampereen työväen teatterin
suuri lava hyödynnetään hyvin. Lavastus ja puvustus ovat kauniita
ja molemmat päähenkilön esittäjistä todella näyttävät
esikuvaltaan. Varsinkin Maria Lund on upea ilmestys Lizin roolissa.
Näyttelijät ovat kaikki upeita esiintyjiä, mutta ikävä kyllä
hekään eivät pysty peittämään teoksen heikkoa juonta. Jotkut
kohtaukset ovat kyllä kieltämättä onnistuneita. Esimerkiksi
kohtaus, jossa ikääntynyt Liz muistelee nuoruuden itsekkyyttään
on upea Maria Lundin toimiessa Sinikka Sokan peilikuvana. Harmi vain,
etteivät yksittäiset hyvät hetket saa unohtamaan onnetonta
kokonaisuutta.
Näyttävällä ulkokuorella,
tunnetuilla ja varmoilla esiintyjillä, tutuilla kappaleilla ja
aiheella on Liz varmasti lippunsa myynyt ja paikkansa lunastanut
TTT:n suurella näyttämöllä. Toisille nuo seikat luovat sen upean
teatterielämyksen, jota huomasin vieressä istuneiden mummojen
selkeästi käyvän läpi. Minua Liz ei kuitenkaan saanut tuntemaan
minkäänlaisia tunteita tarinaa kohtaan ja se on ehkä kaikista
pahin seikka. Olin täysin välinpitämätön kaikesta mitä
näyttämöllä tapahtui, koska tarina ei saanut minua mukaansa
sekavan ja paikoittain yltiödramaattisen luonteensa takia. Edes
musiikki ei vienyt minua mukanaan, mikä on jo aika saavutus,
huonossa mielessä.
Lähteet:
Liz – käsiohjelma
Kommentit
Lähetä kommentti