Vietän kesääni Brightonissa,
Isossa-Britanniassa, mikä tarkoittaa tietysti sitä, että yritän
käydä katsomassa mahdollisimman montaa teatteriesitystä täällä
ollessani. Ensimmäisenä vuorossa oli klassikkomusikaali A Chorus
Line London Palladium -teatterissa. Säästin rahaa ja varasin
halvimman lipun ihan piippuhyllyltä, mutta onnekseni ylimpään
katsomoon ei ilmeisesti oltu myyty niin paljon lippuja, että sitä
olisi kannattanut miehittää, joten minut siirrettiin paljon
paremmille paikoille parvelle – kyllä kelpasi!
Tunsin etukäteen suurimman osan
kappaleista ja niiden kautta tietysti tarinaakin, mutta A Chorus
Linea ei voi arvostaa ilman, että näkee taitavat tanssijat itse
teossa. Voi sitä hyppyjen ja potkujen määrää. Oli ilo katsoa
niin vahvaa osaamista. Näkemässäni esityksessä oli paljon
varamiehiä mukana, mutta en usko, että vakituiset esiintyjät
voisivat olla yhtään osaavampiakaan. Koska lavastusta ei ole
lavalle maalattua viivaa ja peilejä enempää, koreografia on yhä
suuremmassa osassa ja vapaata tilaa käytetään luovasti hyväksi.
A Chorus Linen tarina voisi paperille
kirjattuna vaikuttaa vaikeasti samaistuttavalta. Harvempi meistä on
itse kokenut miltä tuntuu olla epätoivoisesti työtä etsivä
tanssija. Tämän aiheen alta paljastuu kuitenkin koskettavia
tarinoita hyväksynnän saamisen tarpeesta ja kasvukivuista sekä
kysymyksiä siitä milloin on hyväksyttävää antaa periksi ja onko
siinä mitään huonompaa, jos ei olekaan tähti vaan vain yksi
muiden joukossa.
Kappaleiden osalta vangitsevin numero
oli mielestäni The Music and the Mirror. Numerossa käytettiin
upeasti tanssistudion peilejä hyväksi liikuttelemalla niitä niin,
että Scarlett Strallenin (Cassie) tanssia pystyi arvostamaan joka
kulmasta samanaikaisesti hänen antaessaan kaikkensa.
Kaikki näyttelijät olivat vahvoja
esiintyjiä, jotka erottuivat yksilöinä, mutta sulautuivat myös
vahvaksi ensembleksi. Erityismaininta täytyy antaa Victoria
Hamilton-Barittin (Diana) bronxilaiselle aksentille.
Ainoa moitittava asia tässä
teatterikokemuksessa oli yleisö. Tässä tuotannossa ei ollut
lainkaan väliaikaa, mikä sai kyllä suuren osan yleisöstä aika
levottomaksi loppua kohden. On se silti kumma, että ei kestetä
kahta tuntia näpräämättä puhelinta ja höpöttämättä
kaverille. Vieressäni istunut nainen myös todella häiritsi minua
heiluttamalla jalkaansa ”tahdissa” ja loppua kohden myös
laulamalla mukana. Ei.
Kommentit
Lähetä kommentti