Once: Kerta ei riitä

En tiennyt Once-musikaalista mitään muuta etukäteen kuin sen, että sen pitäisi olla todella, todella hyvä. Yleensä tunnen monet laulut etukäteen ja vähintään edes jotain juonesta, joten oli hyvin virkistävää mennä ihan sokkona katsomoon. Ehkä se oli yksi syy, miksi Once hurmasi minut niin täysin, mutta on myös totta, että se vain on niin todella, todella hyvä.

Lavalla on irlantilainen baari, joka on valjastettu toimimaan ihan oikeana baarina ennen esitystä ja väliajalla. Se luo heti kotoisan tunnelman teatterisaliin. Jo hyvissä ajoin ennen esitystä näyttelijät myös tulevat lavalle soittamaan ja laulamaan. Tuollaista en ole aikaisemmin teatterissa nähnyt ja se oli todella mukavaa. Sääliksi vain käy työntekijöitä, jotka joutuvat yrittämään estää ihmisiä ottamasta valokuvia salissa.

Siirtymä itse esitykseen ennakkomusisoinnista on saumaton, mikä imaisee heti syvälle tarinaan. Oncen suurin houkutus on se kuinka koruton se on. Se tuntuu jotenkin niin aidolta. Irlanti on tapahtumapaikkana jotenkin hyvin kotoisen tuntuinen, vaikka en ole koskaan siellä käynytkään. Musiikki on lähes hypnoottisen kaunista. Parhaiten sitä voi kai kuvailla indie rockiksi, mutta suosittelen itse kuuntelemaan. Mukana on myös sävyjä irlantilaisesta kansanmusiikista ja slaavilaisuudesta. Lavastus keskittyy pääasioihin ja käyttää tilaa hyvin hyväkseen. Mitään turhia tanssinumeroita ei ole vaan kaikki edes tanssiin viittaavatkin liikkeet ovat juuri oikeissa kohdissa ja sopivat täydellisesti hetkeen tarinankerronnassa.

Yksinkertaisesti sanottuna Once kertoo ihmisistä ja heidän musiikistaan; Millaisista tilanteista kaunis musiikki syntyy ja kannattaako näistä asioista pitää kiinni. Tarinassa ei ollut mitään kliseistä enkä hetkeäkään osannut ennustaa mihin suuntaan ollaan menossa. Se on harvinaista. Lopussa olin täysin pöllämystynyt siitä kuinka monia tunteita olin oikein käynyt läpi esityksen aikana. Tuntui ihan hölmöltä vain jättää homma taakseni ja lähteä teatterilta. Juuri tällaisten kokemusten takia rakastan teatteria.

Näyttelijät olivat todella vahva yksikkö. Kaikki loistivat yksinään ja yhdessä. He myös soittavat itse instrumentteja lavalla, joten lahjakkuutta piisasi. Miespääosan esittäjän Declan Bennetin ääni on ihan uskomaton. Se on vain pakko mainita. Mietin koko esityksen ajan, että tuo ääni sopisi täydellisesti Rentiin ja tietystihän Rogerin rooli löytyi herran cv:stä.

Jos minun pitäisi keksiä jokin negatiivinen asia, voin sanoa, että miespäähenkilöllä on alussa kaulassaan ällöttävä huivi, joka saa hänet vaikuttamaan ihan mulkulta. Asennoiduin siis alussa vähän negatiivisesti koko hahmoa kohtaan pelkän tuon yksityiskohdan takia, mutta onneksi se hemmetin huivi meni taskuun aika nopeasti.

En halua selittää liikaa juonesta, koska en oikein osaa ja se tuntuisi turhalta. Voin vain sanoa, että Once tekee hyvää sielulle. Voin suositella tätä myös ihmisille, jotka eivät yleensä välitä musikaaleista tai yleensäkään teatterissa käymisestä. Kuten sanoin, kliseet eivät päde Onceen. Once on must see myös irkkuaksentin faneille. Tämä oli halvin teatterilippu, jonka olen Lontoossa ostanut, mutta ehdottomasti tärkein. Haluaisin ehdottomasti nähdä tämän uudelleen. Tuntemuksiani Oncea kohtaan kuvailisi ehkä parhaiten rivi pienempi kuin kolme -sydämiä, mutta jotenkin se ei oikein tunnu tähän sopivalta. Niin silti tunnen.