Leffaversion
nosteessa Tampereen teatterin satsaus klassikkomusikaaliin Les
Misérables ei ole yllätys. Olen nähnyt vain tuoreen
elokuvaversioinnin, joten vertaukset ovat väistämättömiä.
Näyttämöversio vie kuitenkin mielestäni selkeästi voiton
paikoitellen puuduttavasta elokuvasta.
Suuren maailman
meininkiä oli havaittavissa heti lippujen hinnoissa. Opiskelijana
sain sentään muutaman euron alennusta, mutta 53 euroa on silti
hyvin suolainen hinta. Kävin kesällä katsomassa Lontoossa
kahdeksan musikaalia ja pulitin vain yhdestä lipusta enemmän. Koska
permannon takaosassa istuessa parveke tulee sen verran alas, että
osa lavan yläreunasta peittyy, olisi toivonut senkin näkyvän jotenkin
hinnassa. Mutta turha kai teatterin olisi alennuksia antaa, kun
katsomot kerran täyttyvät.
Heti esityksen
aluksi yleisöä kohahdutti ilmoitus siitä, että pääosan esittäjä
Tero Harjuniemi oli sairastunut ja häntä Jean Valjeanina paikkaisi
Heikki Mäkäräinen – kirjan kanssa. Melkein saattoi aistia kuinka
ihmiset alkoivat harmissaan kaivata jo rahojaan takaisin. Täytyy
myöntää, että itsekin hieman harmistuin. En siitä, että lavalle
oli tulossa varanäyttelijä, vaan siitä, että asiaan ei ollut
osattu varautua opettamalla hänelle koko tekstiä. Onhan se melkein
väistämätöntä, että syksyllä tulee sairastapauksia. Itsekin
istuin katsomossa puolikuntoisena. Jean Valjaenin hahmo oli ainakin
helppo erottaa heti ensimmäisessä kohtauksessa kädessä tiukasti
olevasta paperinivaskasta.
Alun närkästys
haihtui nopeasti pois, kun homma lähti liikkeelle. Kauhuskenaariot
olivat turhia sillä blokkaus oli Mäkäräisellä hallussa (tai jos
ei ollut niin ei sitä huomannut) ja kässäriä hän vilkuili
loppujen lopuksi melko harvassa kohdassa ja musikaalin edetessä yhä
vähenevissä määrin. Alussa, kun asiaan kiinnitti enemmän
huomiota, oli kyllä aika kummallista katsoa, kun tyyppi laulaa
paatoksellisesti aina välillä alaspäin vilkuillen. Tuli mieleen
George Clooney, joka Teho-osastossa lukee jatkuvasti
lääketieteellisiä termejä paareihin piilotetuista lunttilapuista.
Aluksi mielessäni oli myös jatkuvasti Rent-musikaali, mutta syy
tähän selvisi, kun väliajalla luin käsiohjelmasta Mäkäräisen
esittäneen Markia Aleksanterin teatterin produktiossa. Harvemmin
sitä pääsee näkemään saman jätkän esittävän Markia ja Jean
Valjeania saman vuoden aikana. Onhan hän vielä todella nuori tähän
rooliin.
Les
Misérables tarvitsee todella vahvoja laulajia onnistuakseen ja tässä
puolessa en löytänyt mitään valittamista. Mitä nyt Sarah
Nedergårdin (Cosette) ääni kuulosti paikoitellen hieman
pakotetulta ja sai epäilemään mahdollista flunssanpoikasta
sielläkin suunnassa, mutta koska vertailupohjana on Amanda
Seyfriedin suoritus, oli sekin hunajaa korville. Samuel Harjanne
(Enjolras) oli minulle aikaisemmin tuttu Spring Awakening
-musikaalista, mutta hänen upea äänensä yllätti minut silti
täysin. Gavrochen esittäjä oli myös mainio. Tomi Metsäkedosta en
uskalla sanoa mitään, ettei hän ”tasapuolisuuden nimissä”
anna minulle litsaria tai mitään. Tai oikeastaan en sano mitään,
koska minulla ei erityisesti ole mitään sanottavaa hänen
suorituksestaan. Myös kaikki mainitsematta jääneet näyttelijät
ansaitsevat kehuja, mutta listaaminen ei ehkä olisi kovin
kiinnostavaa luettavaa.
Paperilla
läpilaulettu musikaali 1800-luvun Ranskasta Victor Hugon
romaanijärkäleeseen perustuen ei missään nimessä kuulosta
yleisömenestykseltä, mutta Les Miserablesin menestys todistaa
oletuksen täysin vääräksi. Vangitseva tarina, koskettavat
ihmiskohtalot ja tarttuvat melodiat showstopper kappaleineen, joita
ei tätä blogia kirjoittaessakaan voi olla kuuntelematta, tekevät
kokonaisuudesta toimivan. Itse en myöskään voi vastustaa
vallankumouksellista tunnelmaa lähes koskaan. Henkilökohtaisesti
minua nyppii Les Misérablesissa ainoastaan Mariuksen (ja hieman myös
Cosetten) hahmo. En tajua, miksi kaikkien mielestä se on muka niin
loistava tyyppi, kun itse lähinnä saan käsityksen lipevästä
mulkusta. No, ehkä se vain sopii tunnelmaan siitä, että menestyvät
tyypit eivät aina ole kovin mukavia.
Jos vielä
palataan vertailemaan tätä ja elokuvaversiota, on Les Misérables
mielestäni jotenkin paljon sujuvampi lavalla kuin valkokankaalla.
Katsojaa ei myöskään pakoteta tuijottamaan jatkuvasti
superlähikuvia. Väliajan tärkeyttä näin pitkässä teoksessa ei
myöskään voi olla korostamatta.
Loppujen lopuksi
pidin Tampereen teatterin Les Misérables versioinnista jopa paljon
enemmän kuin osasin odottaa. Satsaus on kannattanut ja suosittelen
katsastamaan tämän produktion. Itseänikin kiinnostaisi toinen
vierailu voidakseni verrata vakituista Jean Valjeania oivaan
varamieheen, mutta niin kovin kalliit liput pistävät asian kovan
harkinnan alle.
Yksi asia täytyy
vielä mainita: salissa on ruutuja, joissa sanoitukset ovat suomeksi
ja englanniksi, mutta koska teksti on niin pienellä ei niitä oikein
näe lukea edes parin rivin etäisyydeltä.
Jees, hyvä että toimi varamiehelläkin. Itse diggasin show'sta jopa enemmän kuin Lontoossa taannoin näkemästäni versiosta.
VastaaPoistaMariuksen ja Cosetten pointti omasta mielestäni on se, että ne ovat kaksi luupäätä teiniä, joilla on paljon hormoneita muttei vältsisti ihan hirveästi aivokapasiteettia. Tämä tulee sitten eri versioissa eri määrin esille.