torstai 23. tammikuuta 2014

Hirviön lahja

Peter Shafferin näytelmä Hirviön lahja Tampereen Ylioppilasteatterissa on Lauri Pispan esikoisohjaus. Näytelmä kertoo näytelmäkirjailija Edward Damsonin ja hänen vaimonsa Helenin yhteisestä elämästä. Tarina alkaa siitä, kun Edwardin avioton poika tahtoo kirjoittaa isänsä elämänkerran tämän kuoltua äkillisesti. Poika ei koskaan tavannut isäänsä ja kirjan kirjoittaminen vaatii Helenin kertovan koko tarinan. Näytelmässä on kolme näytöstä ja se kestää noin kolme tuntia. Kävin katsomassa Hirviön lahjan opiskelijaporukalla ja se selkeästi jakoi mielipiteitä koko porukan kesken. Siksi koen tarpeelliseksi korostaa vielä nyt erikseen, että tämä blogikirjoitus kertoo vain minun ajatukseni teoksesta.

Hirviön lahjaa ehkä parhaiten kuvaileva adjektiivi olisi mielestäni mielenkiintoinen. Rakenteeltaan näytelmä oli todella moniulotteinen. Suurimman osan aikaa lavalla oltiin yhtä aikaa sekä nykyhetkessä että takaumassa ja lisäksi mukaan heitettiin myös näytelmiä näytelmän sisälle (minkä olen joskus kuullut olevan maailman hämmentävimpiä asioita). Tämä on hyvin kiinnostava rakenne, koska nykyhetkessä kerrotaan menneisyyden tapahtumaa, joka näytellään samaan aikaan näyttämöllä, joten nykyhetken hahmot reagoivat ikään kuin katsoisivat itsekin tapahtumia näyteltyinä ja katsoja pääsee saumattomasti tarkkailemaan heidän reaktioitaan. Tämän tietysti mahdollistaa se, että näytelmässä on kaksi näyttelijää Helenin roolissa, vaikka perinteisesti lavalla nähdään vain yksi Helen. Itse koen vaikeana kuvitella näytelmää vain yhdellä Helenin näyttelijällä ja koen siis hahmon erottamisen vanhaan ja nuoreen toimivana ratkaisuna. Näytelmässä nähtävät näytelmien kohtaukset ovat Edwardin tuotannosta ja herättävät kysymyksiä siitä mitä teatterissa saa ja ei saa näyttää sekä heijastavat Edwardin ja Helenin suhdetta kreikkalaisen mytologian keinoin. Paikoitellen viittaukset mytologiaan tuntuivat lähinnä tärkeileviltä, mutta useimmiten ne toimivat. Näiden mytologiahahmojen kohdalla joka tapauksessa puvustus näyttää todella kököltä.

Edwardin hahmo vaikuttaa näytelmän alussa harmittomalta molopäältä, mutta muuttuu yhä synkeämmäksi tarinan ja hahmon narsismin kehittyessä. Helen on alusta loppuun tarvinnan tunteen koukussa ja herättää kysymyksen siitä, että onko muusa ylipäätänsä mitään ilman taiteilijaansa. Edwardin poika Philip muistuttaa, että on turha elää elämäänsä yrittäen miellyttää jotakuta, joka ei edes välitä.

Näytelmän pääteemana on erilaiset moraalikäsitykset ja miten ne kohtaavat elämässä. Tätä asetelmaa luodaan Edwardin ja Helenin kautta, joilla on eri käsitykset siitä onko kosto vai anteeksianto oikea tie. Samaten jää kysymys siitä voiko toisen pakottaa valitsemaan toinen näistä. Edwardin hahmo esittää todella kärjistettyjä näkemyksiä koston tärkeydestä yhteiskunnalle, koska kostamatta jäävät epäoikeudet aiheuttavat kaunoja suuremmissa mittakaavoissa. Hahmon esittämät mielipiteet saattavat katsojan epämukavaan asemaan äärimmäisyydellään. Ohjaaja Lauri Pispa ilmaisi Aviisissa toivovansa: ”että ihmiset poistuvat katsomosta siten, että he jäävät oikeasti miettimään sitä, millainen heidän moraalikäsityksensä on”. Itselläni usko omaan moraalikäsitykseeni vain vahvistui verratessani reaktioitani Edwardin näkemyksiin, mutta vastapuolisen kannan esittely herättää siihen, että nämä käsitykset eivät todellakaan päde kaikkiin ihmisiin ja se aina karmii.

Ensimmäiset kaksi näytöstä tarina kulkee melko sulavasti eteenpäin, joskin tiettyä toistoa alkaa jo olla havaittavissa. Kolmas näytös oli kuitenkin mielestäni ehdottomasti näytelmän heikoin lenkki ja käänsi mielipiteeni näytelmästä enemmän kielteisen puolelle. Tunteenkuohuntataso on koko näytelmän melko korkealla, mutta kolmannessa näytöksessä kaahotuksessa mentiin yli. Henkilökohtaisesti minua aina risoo, jos tarinan kestää liian kauan kuolla ja tähän Hirviön lahja syyllistyi. Lopullista pointtia alleviivattiin todella paljon ja pitkään, mikä ei juuri jättänyt tilaa enää katsojan omalle pohdinnalle vaan asia keskusteltiin puhki jo näytelmässä.

Pispa mainitsee myös keskittyneensä näytelmässä näyttelijäntyöhön ja yrittäneensä saada kaikesta mahdollisimman todenmukaista: ”Mitään ei tehdä, ellei ajatus ensin näy myös fyysisessä olemisessa. Jos ihminen suuttuu, hän suuttuu koko vartalollaan.” Tämä näkyy kyllä Hirviön lahjassa sillä näyttelijäntyö on huomattavan fyysistä. Joillekin hahmoille se sopii enemmän kuin toisille ja esimerkiksi äärimmäisyyksiin menevä Edward huutaa, iloitsee, tanssii, suree ja kituu melko luonnollisesti. Toisaalta hahmoa näyttelevällä Arttu Soilumolla on erittäin vaikuttava puheääni, mikä oli mielestäni usein tehokkaampi tunteiden läpituonnissa kuin jatkuva huutaminen. Tätä huutamista ja ylitsepursuavia tunteita on kuitenkin hieman liikaa ottaen huomioon Ylioppilasteatterin pienen salin. Sen kokoiseen yleisöön yhteyden saisi vähemmällä paremmin.


Päästyäni tähän blogikirjoituksen loppuun en oikein tiedä mitä sanoa. Jos vain toistaisin näkemykseni siitä, että Hirviön lahja todellakin oli mielenkiintoinen teatterikokemus. Itse en kuulu niihin, joihin näytelmä teki suuren vaikutuksen, mutta sille en voi mitään. Ilman kolmatta näytöstä olisin varmaan ollut paljon positiivisemmalla asenteella mukana. Jos haluat nähdä Jeesusnuken pään irrotettavan näyttämöllä, mene äkkiä katsomaan Hiriviön lahja. Tähän on hyvä lopettaa.

Lähteet:
Aviisi 15.11.2013

Hirviön lahja -käsiohjelma

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti