torstai 17. huhtikuuta 2014

Kuin ensimmäistä päivää

Kevään kiireiden johdosta ovat teatterikäynnitkin jääneet harmikseni vain muutamaan. Tampereen teatterin version Kuin ensimmäistä päivää -näytelmästä halusin kuitenkin ehdottomasti käydä katsomassa. Näin näytelmän pari kertaa lukioikäisenä Kemin kaupunginteatterissa ja siitä jäi erittäin hyvä kuva. Nämä kaksi eri produktiota olivat monella tapaa hyvin samanlaiset, mutta myös yllättävän erilaiset.

Kuin ensimmäistä päivää kertoo henkilökunnan ja asukkaiden päivittäisestä elämästä hoitokodissa päähenkilönään viisikymppinen työssään uupunut Ritva. Näytelmä kuvaa hoitoalan karua arkea realistisella tyylillä mustaa huumoria unohtamatta. Työpäivät ovat epäinhimillisen pitkiä, kaikesta on säästettävä ja työpaikan jatkosta ei ole varmuutta. Näytelmän lavastus on myös juuri oikeanlainen ja käsidesin hajun melkein tuntee pelkän laitosmaisen tunnelman kautta. Näytelmän realistinen tunnelma välittyy myös esimerkiksi siten, että lavalla saattaa olla kaksi eri keskustelua menossa melkein yhtäaikaisesti. Välillä tämä haittasi hieman keskittymistä, kun ei tiennyt kumpaa keskustelua seuraisi, mutta enimmäkseen toimi hyvin.

Päähenkilö Ritva joutuu kiltin luonteensa vuoksi työtovereidensa ja johtoportaan pompottelemaksi ja yrittää löytää tasapainoa ja itsevarmuutta elämäänsä heikoin tuloksin. Hahmoon on monella tapaa helppo samaistua. Kun on aina sanonut kaikkeen kyllä, milloin oikein uskaltaa alkaa asettaa rajoja? Pitäisikö myös muiden ihmisten huomata toisen väsymys ja olla nojaamatta toisen kiltteyteen? Onko kaikkia sääntöjä myös tarpeen noudattaa vaikka ne tulevatkin ”ylemmältä portaalta”? Hoitokodin henkilökuntaan kuuluu Ritvan lisäksi nuori sinkkuäiti, kaksi sivaria, esimies Seikku ja uutena tulokkaana sudanilainen Adam. Adamin liittyminen työyhteisöön tuo esiin arkipäivän rasismia ja erilaisia ajattelutapoja vanhuudesta ajattelemiseen. Pitääkö muistisairas vanhus yrittää pitää mukana todellisuudessa vai mennä mukaan hänen todellisuuteensa? Hahmot tuntuvat erittäin todenmukaisilta lukuun ottamatta Seikkua, joka Kirsimarja Järvisen esittämänä on liian teatraalinen ja suoraan sanottuna inisevä tavalla, joka ei tunnu luonnolliselta. Marjut Sariola tekee moniulotteisen roolin Ritvana ja tuo roolissa esille juuri oikeanlaisia kulmia. Eila Roineen esittämä vanha ja viisas Taimi on näytelmän tärkeimpiä hahmoja, eikä Pikku Kakkonen -kytkös tullut edes mieleeni, vaikka näyttelijöiden aikaisempien roolien miettiminen kesken esityksen onkin paheeni.

Kuin ensimmäistä päivää tuo monella tapaa esiin kuinka kyynisesti kaikkeen suhtaudutaan. Hoitajan ystävystyminen vanhuksen kanssa nähdään yrityksenä huijata itselleen perintö ja vanhan ihmisen ei voi antaa kuolla rauhassa vain koska sattuu olemaan yksin työvuorossa. Hoivatyötä korostetaan kutsumusammatiksi, mutta arvostus ei näy vaan peittyy jatkuvien tehokkuustavoitteiden taakse. Näytelmä tuo katsojan eteen monia epämiellyttäviä tosiasioita vanhustenhoidon tilanteesta ja hoitohenkilökunnan työoloista. Teos onnistuu siinä, että herättää keskustelua ja saa ihmiset ajattelemaan sortumatta tyhjänpäiväisyyksiin. Tietyllä tapaa näytelmä on myös siinä mielenkiintoinen, että se keskittyy käsittelemään juuri niitä aiheita mitä sen pitääkin, eikä harhaudu sivuraiteille esimerkiksi keskittymällä liikaa Ritvan ja häntä nuoremman afrikkalaisen Adamin romanttiseen suhteeseen.

Kuten sanoin, olen nähnyt näytelmän aikaisemmin Kemin kaupunginteatterissa ja nämä kaksi versiota olivat pääosin hyvin samanlaisia, mutta erosivat yhdellä hyvin merkittävällä tavalla eli lopullaan. Molemmissa tapauksissa Ritvan kohtalo jää avoimeksi, mutta tämä oli toteutettu eri tavoin. Kemissä hahmo käveli pois lavalta ulkoilmaan ja Tampereella Sariola siirtyy puhuttelemaan yleisöä omana itsenään hahmonsa sijasta. Henkilökohtaisesti pidin ensin näkemästäni loppuratkaisusta enemmän, koska Sariolan yleisölle osoittama monologi tuntui irralliselta ja rehellisesti sanoen hieman teennäiseltä. Se myös muutti näytelmää tietyssä määrin, että tapahtumakaupunki oli eri. Kemissä mukana oli paljon karua ”Ihme kaupunki” -läppää kunnan silloista slogania mukaillen ja vitsit Takajärven kaupunginosan huonosta maineesta saivat yleisön katkeamaan naurusta niin merkittävästi, että muistan sen yhä. Tampereella samanlaisia vitsejä ei saatu aikaiseksi ja en edes huomioinut, mistä kaupunginosasta he puhuivat Takajärven paikalla. Myös tietyllä tapaa epävarmuus työpaikan jatkumisesta tuntui paljon vakavammalta asialta Kemin lavalla. Jotenkin tuntui siltä, että työttömyys ei olisi yhtä peruuttamaton asia Tampereen kaltaisessa isommassa kaupungissa.



Loppujen lopuksi Kuin ensimmäistä päivää on erittäin mielenkiintoinen ja puhuttava näytelmä, joka varmasti toimii missä teatterissa tahansa. Käsiteltävät yhteiskunnalliset asiat ovat vakavia, mutta näytelmä on myös erittäin viihdyttävä. Vaikka näytelmän kohderyhmältä saattavat vaikuttaa jo kypsempään ikään ehtineet ihmiset, kyllä siitä moni piti silloinkin, kun näimme sen lukioporukalla. Kannattaa käydä katsomassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti