Kevään
kiireiden johdosta ovat teatterikäynnitkin jääneet harmikseni vain
muutamaan. Tampereen teatterin version Kuin ensimmäistä päivää
-näytelmästä halusin kuitenkin ehdottomasti käydä katsomassa.
Näin näytelmän pari kertaa lukioikäisenä Kemin
kaupunginteatterissa ja siitä jäi erittäin hyvä kuva. Nämä
kaksi eri produktiota olivat monella tapaa hyvin samanlaiset, mutta
myös yllättävän erilaiset.
Kuin
ensimmäistä päivää kertoo henkilökunnan ja asukkaiden
päivittäisestä elämästä hoitokodissa päähenkilönään
viisikymppinen työssään uupunut Ritva. Näytelmä kuvaa hoitoalan
karua arkea realistisella tyylillä mustaa huumoria
unohtamatta. Työpäivät ovat epäinhimillisen pitkiä, kaikesta on
säästettävä ja työpaikan jatkosta ei ole varmuutta. Näytelmän
lavastus on myös juuri oikeanlainen ja käsidesin hajun melkein
tuntee pelkän laitosmaisen tunnelman kautta. Näytelmän realistinen
tunnelma välittyy myös esimerkiksi siten, että lavalla saattaa
olla kaksi eri keskustelua menossa melkein yhtäaikaisesti. Välillä tämä haittasi hieman keskittymistä, kun ei tiennyt kumpaa keskustelua seuraisi, mutta enimmäkseen toimi hyvin.
Päähenkilö
Ritva joutuu kiltin luonteensa vuoksi työtovereidensa ja
johtoportaan pompottelemaksi ja yrittää löytää tasapainoa ja
itsevarmuutta elämäänsä heikoin tuloksin. Hahmoon on monella
tapaa helppo samaistua. Kun on aina sanonut kaikkeen kyllä, milloin
oikein uskaltaa alkaa asettaa rajoja? Pitäisikö myös muiden
ihmisten huomata toisen väsymys ja olla nojaamatta toisen
kiltteyteen? Onko kaikkia sääntöjä myös tarpeen noudattaa vaikka
ne tulevatkin ”ylemmältä portaalta”? Hoitokodin henkilökuntaan
kuuluu Ritvan lisäksi nuori sinkkuäiti, kaksi sivaria, esimies
Seikku ja uutena tulokkaana sudanilainen Adam. Adamin liittyminen
työyhteisöön tuo esiin arkipäivän rasismia ja erilaisia
ajattelutapoja vanhuudesta ajattelemiseen. Pitääkö muistisairas
vanhus yrittää pitää mukana todellisuudessa vai mennä mukaan
hänen todellisuuteensa? Hahmot tuntuvat erittäin todenmukaisilta
lukuun ottamatta Seikkua, joka Kirsimarja Järvisen esittämänä on
liian teatraalinen ja suoraan sanottuna inisevä tavalla, joka ei
tunnu luonnolliselta. Marjut Sariola tekee moniulotteisen roolin
Ritvana ja tuo roolissa esille juuri oikeanlaisia kulmia. Eila
Roineen esittämä vanha ja viisas Taimi on näytelmän tärkeimpiä
hahmoja, eikä Pikku Kakkonen -kytkös tullut edes mieleeni, vaikka näyttelijöiden aikaisempien roolien miettiminen kesken esityksen onkin paheeni.
Kuin
ensimmäistä päivää tuo monella tapaa esiin kuinka kyynisesti
kaikkeen suhtaudutaan. Hoitajan ystävystyminen vanhuksen kanssa
nähdään yrityksenä huijata itselleen perintö ja vanhan ihmisen
ei voi antaa kuolla rauhassa vain koska sattuu olemaan yksin
työvuorossa. Hoivatyötä korostetaan kutsumusammatiksi, mutta
arvostus ei näy vaan peittyy jatkuvien tehokkuustavoitteiden taakse.
Näytelmä tuo katsojan eteen monia epämiellyttäviä
tosiasioita vanhustenhoidon tilanteesta ja hoitohenkilökunnan
työoloista. Teos onnistuu siinä, että herättää keskustelua ja
saa ihmiset ajattelemaan sortumatta tyhjänpäiväisyyksiin.
Tietyllä tapaa näytelmä on myös siinä mielenkiintoinen, että se
keskittyy käsittelemään juuri niitä aiheita mitä sen pitääkin,
eikä harhaudu sivuraiteille esimerkiksi keskittymällä liikaa
Ritvan ja häntä nuoremman afrikkalaisen Adamin romanttiseen
suhteeseen.
Kuten
sanoin, olen nähnyt näytelmän aikaisemmin Kemin
kaupunginteatterissa ja nämä kaksi versiota olivat pääosin hyvin
samanlaisia, mutta erosivat yhdellä hyvin merkittävällä tavalla
eli lopullaan. Molemmissa tapauksissa Ritvan kohtalo jää avoimeksi,
mutta tämä oli toteutettu eri tavoin. Kemissä hahmo käveli pois
lavalta ulkoilmaan ja Tampereella Sariola siirtyy puhuttelemaan
yleisöä omana itsenään hahmonsa sijasta. Henkilökohtaisesti pidin ensin
näkemästäni loppuratkaisusta enemmän, koska Sariolan yleisölle
osoittama monologi tuntui irralliselta ja rehellisesti sanoen hieman teennäiseltä. Se
myös muutti näytelmää tietyssä määrin, että tapahtumakaupunki
oli eri. Kemissä mukana oli paljon karua ”Ihme kaupunki” -läppää
kunnan silloista slogania mukaillen ja vitsit Takajärven
kaupunginosan huonosta maineesta saivat yleisön katkeamaan naurusta
niin merkittävästi, että muistan sen yhä. Tampereella samanlaisia
vitsejä ei saatu aikaiseksi ja en edes huomioinut, mistä
kaupunginosasta he puhuivat Takajärven paikalla. Myös tietyllä
tapaa epävarmuus työpaikan jatkumisesta tuntui paljon vakavammalta
asialta Kemin lavalla. Jotenkin tuntui siltä, että työttömyys ei
olisi yhtä peruuttamaton asia Tampereen kaltaisessa isommassa
kaupungissa.
Loppujen
lopuksi Kuin ensimmäistä päivää on erittäin mielenkiintoinen ja
puhuttava näytelmä, joka varmasti toimii missä teatterissa
tahansa. Käsiteltävät yhteiskunnalliset asiat ovat vakavia, mutta näytelmä on myös erittäin viihdyttävä. Vaikka näytelmän kohderyhmältä saattavat vaikuttaa jo kypsempään ikään ehtineet ihmiset, kyllä siitä moni piti silloinkin, kun näimme sen lukioporukalla. Kannattaa käydä katsomassa.
Kommentit
Lähetä kommentti