lauantai 12. syyskuuta 2015

Billy Elliot

Teininä vannoin, että Suomessa ei varmasti vuosikymmeniin nähdä maailmalla suuria hittimusikaaleja, kuten Wicked, The Phantom of the Opera tai varsinkaan Billy Elliot. Olin vakuuttunut, että resurssit eivät yksinkertaisesti riitä ja viimeisen kohdalla, että lapsinäyttelijöitä ei löydy. Kuinka ihanaa onkaan, että olin niin täydellisen väärässä. Helsingin kaupunginteatteri on kunnostautunut ottamalla riskejä näillä isoilla produktioilla ja teatterilla onkin sen takia erityispaikka sydämessäni. Ostin jo keväällä lipun näytökseen, koska tiesin, että tätä ei voi missata, mutta suureksi ilokseni sain työpaikkani kautta lipun myös aikaisempaan harjoitukseen. Teatteria ei voi koskaan olla liikaa!



Billy Elliotin tarina on monelle tuttu vuoden 2000 elokuvasta. Itse ainakin järkytyin, kun eräs työkaverini kertoi, ettei ole koskaan kuullutkaan koko leffasta. Nuori poika löytää rakkauden tanssiin englantilaisessa kaivoskylässä ja joutuu taistelemaan rakkautensa puolesta perheensä painostuksen alaisena. Samalla kun Billy taistelee oikeudestaan tanssia, hänen ympäröivä yhteisönsä taistelee oikeudesta työhönsä kaivosalan lakossa. Tämä vertaus heijastuu niin numeroissa Solidaarisuus kuin Angry Dance. Lopulta vain toinen voittaa. Ei yhtään ihme, että leffasta tehtiin musikaali sillä tarina lähes vaatii sitä.

Billyn maailma ei ole ruusuinen. Perhe on yhä hajanainen äidin kuoleman jälkeen ja pitkittynyt lakko heikentää jo ennestään tiukkoja oloja. Billyn toive vaihtaa nyrkkeilyhanskat balettitossuihin luo lisää muutosta myllerryksen keskelle ja yhteisö ei osaa ottaa sitä avomielisesti vastaan. Billy on puristuksissa rakkautensa ja yhteisönsä ennakkoluulojen välissä samalla tavoin kuin kaivoslaiset ovat puristuksissa oikeuksiensa ja valtiovallan välillä. Työtaistelu on musikaalissa niin suuressa osassa, että jos sen jättää huomiotta ja keskittyy vain tanssivaan poikaan, ei katso mielestäni tarinaa kokonaisuutena.

Musikaalin karusta maailmasta – ja erityisesti kiroilusta – on ollut paljon puhetta sen ensi-illan jälkeen. Monelle tuntui tulevan yllätyksenä, että Billy Elliot ei olekaan mikään lasten musikaali, vaikka siinä niin paljon lapsia esiintyykin. Totuushan on se, että lapset joutuvat tässä maailmassa kohtaamaan isoja asioita päivittäin ja oli se kuinka epämiellyttävä totuus tahansa, on tärkeää, että näitä kokemuksia esitetään myös näyttämöllä. Tätä tarinaa ei voisi kertoa siloitelluin sanoin, koska silloin se ei olisi aito. Ja kuka oikeasti luulee, että 12-vuotiaat eivät kiroile? Olkaa hyvä ja menkää minkä tahansa koulun pihalle kuuntelemaan ja pyörtykää järkytyksestä.

Vaikka Billy Elliotissa käsitellään raskaita teemoja, musikaalista jää kuitenkin päällisin puolin toiveikas tunnelma. Tarinassa on erinomainen sekoitus komediaa ja surua. Ilahduttavasta steppinumerosta siirrytään vaivattomasti erittäin liikuttavaan kohtaukseen ja sitten hetken vollottamisen jälkeen huomaa taas hymyilevänsä ennen kuin on oikein edes ehtinyt kaikkia kyyneliään pyyhkiä. Tällainen naurun ja kyynelten kombo on mielestäni aina erittäin herkullinen asia ja yksi suurimmista syistä, miksi pidin Billy Elliotista niin paljon.

Yleisesti ottaen pidän Elton Johnin musiikista, mutta en ole mikään hänen faninsa. Sama pätee Billy Elliotin sävellykseen. Pidän musiikista, mutta en tule kuuntelemaan sitä sydän verellä aamuöisin. Musikaalin parasta antia on mielestäni ehdottomasti kappale Solidaarisuus. Pidän sen kapinahengestä ja se jää soimaan päähän välittömästi. Lisäksi täytyy manita kappale Itseilmaisua, joka on erittäin viihdyttävä ja näyttävä numero, jonka glitterloisto jää mieleen.

Koska elokuvaversio on monelle niin tuttu, olen lukenut pettyneitä kommentteja siitä, että musikaalissa loppu on erilainen. Musikaalissa elokuvan loppukohtauksen korvaa kohtaus, jossa Billy tanssii tulevaisuuden itsensä kanssa. Tämä kaunis kohtaus sopii mielestäni paljon paremmin tarinan keskelle kuin loppuun enkä jäänyt kaipaamaan vielä lopullista alleviivausta, että Billystä sitten tuli muuten balettitanssija.

Molemmille käyntikerroilleni sattui sama miehitys. Oli mielenkiintoista nähdä parissa viikossa tapahtunut kehitys. Ensimmäisellä kerralla oli miehityksen ensimmäinen esiintymiskerta yleisölle, mutta sitä ei olisi kyllä arvannut. Billy Elliottiin on saatu kasattua erinomaiset näyttelijät. Tuntui uskomattomalta millaista järjetöntä osaamista Suomesta löytyykään! Amos Brotherus oli mahtava Billyn roolissa. Tanssi, laulu ja näytteleminen sujuivat kaikki tyynni. Minulla on tapana ruveta murehtimaan, miten näyttelijä saattaa suoriutua jostain vaikeasta kohdasta, mutta tällä kertaa se ei tullut edes mieleeni, koska luotto nuorukaisen lahjoihin muodostui välittömästi. Kari Mattila esitti Billyn isää erittäin vaikuttavasti. Hahmosta voisi tulla helposti epämiellyttävä, mutta hän osasi tuoda hahmoon tarvittua sympaattisuutta. Luka Haikonen Michaelina varasti show’n täysin aina saapuessaan lavalle. Tällä kaverilla on niin hienoja komedianäyttelijän vaistoja, että näen hänelle oivan tulevaisuuden näyttelijänä. Bravo.

Kokonaisuutena pidin Billy Elliot –musikaalia hurmaavana. Se ei ole suosikkini, mutta toisaalta en myöskään löydä siitä oikein mitään vikaa. Lahjakkaita esiintyjiä, koskettava tarina, hyvää musiikkia, kaunista tanssia ja Margaret Thatcherin pilkkausta – se on väistämättä hyvä kokonaisuus. Produktio on myös hyvin ajoitettu, koska jotenkin kummasti kertomus työläisten kyykyttämisestä tuntuu ajankohtaiselta… Olisi suuri virhe missata tämä produktio. Tee itsellesi palvelus ja raahaa peppusi Peacockiin. Penkit ovat epämukavat, mutta Billy Elliot on sen arvoinen.

2 kommenttia:

  1. Kehtasit sen Solidaarisuuden sitten nimeltä mainita. Taas soi päässä. Kiittäen nimim. "Kuuden Vuoden Korvamato"

    ;) Mutta onhan tämä hieno tuotanto!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Solidaarisuutta Solidaarisuuden päässä soimiseen. Solidaarisuus, solidaarisuus, solidaarisuus.

      Mutta hyvä tietää, että tämän voi odottaa jatkuvan vähintään sen kuusi vuotta. :D

      Poista