maanantai 21. joulukuuta 2015

Oopperan kummitus

Se ei ole mikään salaisuus, että The Phantom of the Opera ei todellakaan ole yksi suosikkimusikaaleistani. Olisi liioittelua sanoa, että edes oikeastaan pitäisin siitä. Olen kirjoittanut antipatioistani enemmän käsitellessäni Vanemuine-teatterin Ooperifantoom-produktiota. joka oli minulle erittäin positiivinen yllätys. Viron onnistumisen jälkeen odotukseni Kansallisoopperan produktiota kohtaan olivat korkealla. Ehkä olin ollut väärässä Phantomin suhteen kaikki nämä vuodet? Pakkohan sen nyt on olla edes alkuperäisversiota parempi? Pakkohan siinä on olla oivalluksia? Valitettavasti Oopperan kummitus oli ihan järjetön pettymys.

Kuten sanottu, en erityisemmin pidä The Phantom of the Operasta. Siinä on muutama kappale, joista pidän kovin, mutta minusta se ei ole sen arvoista kärsiä koko musikaali läpi kultaisen puolen tunnin vuoksi. Jo kattokruunun noustessa yläilmoihin huokasin niin syvään, että vieressä istunutta kaveriani alkoi naurattaa. Näin kun yksi herra lähti salista The Music of the Nightin jälkeen eikä palannut. Ja minä kadehdin häntä niin.

Väliajan vietin sylkien kritiikkiä. Halusin päästää itseni kärsimyksestä, mutta lippujen suolainen hinta pakotti minut kestämään loppuun asti. Masqueraden aikana nauroin omalle vitsilleni. Tunsin itseni ihan kakaraksi oopperassa, koska en vain viihtynyt lainkaan. Jos nyt vain tästä viisastuneena vihdoinkin pysyisin kaukana The Phantom of the Operasta.

Mikäs sitten Oopperan kummituksessa oli niin pielessä? Voisin kuvata suhtautumistani koko tarinaan näin: PLÄÄH. Ensinnäkin se ei herättänyt minkäänlaisia tuntemuksia. Kaikki hahmot olivat minulle ihan yhdentekeviä. Tarinan keskiössä oleva kolmiodraama ei tuntunut miltään. Olen aina pitänyt Phantomia pelottavana hahmona, mutta nyt en olisi pelännyt tyyppiä, vaikka olisin kohdannut hänet pimeällä kujalla. Christine vain oli. Raoul ei ollut hurmaava varakreivi vaan enemmänkin sugar daddy, jonka avulla Christine pääsisi pois oopperan kurjuudesta. Ainoa oikea loppu musikaalille olisi ollut jos Christine olisi lopulta sanonut Phantomille ja Raoulille ”later dudes, i gots to do me” koska minkäänlaista romantiikkaa ei saatu aikaan kummallakaan parituksella. Tai jos ollaan rehellisiä, mielestäni tuo loppu sopisi mihin tahansa versioon The Phantom of the Operasta. Siinä missä Ooperifantoomissa hahmoihin oli tuotu uusia ulottuvuuksia ja syvyyttä oli Oopperan kummituksessa heistä tehty vielä alkuperäisversiotakin yksioikoisempia. Näyttävät lavasteet tai hieno tuotanto eivät merkkaa minulle mitään, jos tarinan henkilöt eivät saa aikaan minussa minkäänlaisia tunteita.

Täytyy sanoa, että lavasteet olivat oikein näyttäviä ja miellyttivät silmää. Täytyy myös sanoa, että se ei mitenkään pelasta, kun itse tarina on niin pyllyssä, mutta puhutaan nyt niistä kivoista asioista. Tykkäsin erityisesti portaikosta Phantomin piilopaikkaan ja itse piilopaikasta. Sellaiseen harmaaseen luolaan minäkin olisin vetäytynyt mieluummin kuin katsonut tätä oopperaa. Voi anteeksi, näin näitä loukkauksia vaan ilmestyy positiivisenkin keskelle. Toinen asia, josta erityisemmin tykkäsin, oli Don Juan oopperan lavasteena toiminut jättimäinen korsetti. Tämä pieni mauttomuus sopi hyvin Phantomin kirjoittamaan erittäin mauttomaan oopperaan.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera
Näyttelijöistä jäi mieleen ainoastaan Christineä näytellyt Hanna-Liina Võsa ja hänkin vain siksi, että näin hänet Ooperifantoomissa samassa roolissa. Hänellä on erittäin kaunis ääni ja hänen suorituksensa Ooperifantoomissa oli loistava. En voinut olla miettimättä onkohan hänestä outoa esittää samaa roolia lähes samanaikaisesti kahdessa niin erilaisessa produktiossa.

Vielä lopuksi haluaisin sanoa, että mielestäni oli sääli, ettei Oopperan kummitusta ollut käännetty suomeksi. Tiedän hyvin Kansallisoopperan perustelut asialle, mutta käännös olisi pakostakin tuonut jotain mielenkiintoista produktioon. Olisi se sitten ollut hyvässä tai pahassa mielessä. Olisitte nyt edes ruotsiksi vetäneet. Olis ollu kiva.

Parempi pitää tämä blogikirjoitus nyt hieman lyhykäisenä. En halua vaivata päätäni enempää tämän kammottavan teatterikokemuksen muistelulla. Oopperan kummitus oli erilainen versiointi alkuperäisestä, mutta se ei tuonut mukanaan mitään uutta oivallusta. Se on hyvin sääli. Silloin täytyy miettiä oliko uusi versiointi edes tarpeen. Oli miten oli, Kansallisooppera sai Oopperan kummituksesta katsojamenestyksen. Kiva heille.


Never again.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti