torstai 18. elokuuta 2016

Stacy Wolf: Changed for Good - A Feminist History of the Broadway Musical

Kuten jotkut saattavat tietää, opiskelen yliopistossa englantia ja alan tehdä graduani kirjallisuudesta. Aikeissani on tehdä tutkielmani parista musikaalitekstistä ja siksi halusin lukea Stacy Wolfin kirjan. Toki se olisi varmasti muutenkin minua kiinnostanut, koska feminismi ja musikaalit ovat elämä. Wolf kertoo kuinka feminismi on näkynyt Broadway musikaaleissa 1950-luvulta lähtien 2010-luvulle asti. Jokainen vuosikymmen käsitellään omana kokonaisuutenaan, jonka yleispiirteet eritellään. Lopuksi hän paneutuu erityisesti musikaaliin Wicked ja sitä ympäröivään fanikulttuuriin. Akateemisesta lähtökohdastaan huolimatta Changed for Good ei ole niin raskaslukuinen kuin voisi kuvitella. Lukijan ei myöskään tarvitse tuntea jokaista Wolfin käsittelemää musikaalia, koska hän osaa hienosti tiivistää olennaisen tiedon.



Oman tutkimukseni ulkopuolelta kirjan mielenkiintoisinta antia oli keskustelu 1980-luvun megamusikaaleista. Oma suhteeni The Phantom of the Operan tai Les Miserablesin kaltaisiin hitteihin on aina ollut hieman kaksijakoinen. Siinä missä arvostan näyttävää show’ta ja komeita kappaleita ovat musikaalien itse juonet jakaneet mielipiteeni. Olen pariin kertaan kirjoittanut tässä blogissa esimerkiksi siitä kuinka ongelmallinen hahmo Christine on Phantomissa. Wolf auttoi minua selkeyttämään mielipiteitäni megamusikaaleista. Ristiriitaiset tunteeni saivat uutta pohjaa Wolfin sanoista (s. 128-129):
[I]n Les Miz and Phantom […] old, stereotypical gendered binaries emerge: men are active and women are passive; men function in the world and women are relegated to a domestic space; men are artists and politicians and women are their muses. Within these conservative gender binaries, women are represented as the well-worn and limiting stereotypes of the virgin and the whore, and the women whom the heroic men fall in love with are virgins. Big themes, big sets, and big music mask the misogyny embedded in these musicals, which shrink their women musically and physically; that is, women take up minimal musical space and even less performative space.”
Vasta-argumenttina voisi sanoa, että nämä musikaalit sijoittuvat aikoihin, jolloin naiset eivät olleet suuressa osassa yhteiskunnassa, mutta Wolfilla on vastaus myös siihen (s. 129):
The historical settings create a seemingly logical excuse for women not to do much (women weren’t on the front line in the French Revolution of 1823), but a glance at musicals from My Fair Lady to Cabaret reveals that any character can be active and complex in any historical time and place.
 Mielenkiintoista.

Kun olin teini-ikäinen, Wicked oli koko elämäni. Siitä syystä luku Wickediä fanittavista teineistä oli samaan aikaan sekä kiinnostava että kiusallisen tuttu. Lähes kaikkea mitä teinitytöt fanittavat on helppo vähätellä, koska nuorten naisten kiinnostusta pidetään ”pinnallisena” ja ”alempiarvoisena” ja Wickediäkin on vähätelty noilla sanoilla. Wolf analysoi teinien Wicked-fanitusta keskustelupalstaa tarkkailemalla ja antaa uudenlaista arvostusta nuorien fanien innostukselle. Hänen tarkkailunsa sijoittuu vuoteen 2006, jolloin Wicked-ilmiö oli vielä suhteellisen uusi asia. Olisi mielenkiintoista lukea päivitetty versio aiheesta nyt kun nämä ensimmäiset fanitytöt ovat jo aikuisia, mutta fanikanta on uusiutunut ja voi hyvin. Itsekin olen kasvanut fanituksestani yli, mutta toisaalta näen unia, joissa vien tulevia lapsiani katsomaan Wickediä. Niin suuri fanitus jättää jäljen.


Pari asiaa tästä kirjasta jäivät kuitenkin vaivaamaan minua. Bongasin joitain asiavirheitä, mikä on ihan ymmärrettävää, koska on varmasti vaikeaa käsitellä noin montaa musikaalia tekemättä joitain virheitä. Jäi se silti vähän kummittelemaan, koska enhän voi tietää onko virheitä myös luvuissa musikaaleista, joita itse en tunne niin hyvin, että huomaisin erheet. Lisäksi minua jäi harmittamaan, että joitain mielestäni merkittäviä musikaaleja ei käsitelty. Erityisesti minua jäi harmittamaan, että Spring Awakening -musikaalia käsiteltiin vain sivun verran epilogissa, koska itse olen pohtinut sen feministisiä ongelmia siitä lähtien kun viisitoistavuotiaana ensimmäisen kerran näin sen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti