keskiviikko 26. helmikuuta 2014

The Addams Family

Menin katsomaan Tampereen työväen teatterin versiointia The Addams Family -musikaalista ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Mitään suurta pettymystä en siis kokenut, mutta en ilahtunutkaan. Suhtautumistani kuvaa parhaiten sanoilla ”no jaa”.

Kuten varmasti monelle yhdysvaltojen ulkopuolella, The Addams Family oli minulle tuttu lähinnä käsitteenä. Tiesin, että hahmot ovat tällaisia kummitusmaisia ja siinä kaikki. Muistin kuinka Wednesdayta Broadway versiossa esittänyt Krysta Rodriguez kommentoi haastattelussa, että musikaalin suuri ongelma oli siinä, että kaikilla on niin suuret odotukset, koska kaikilla on oma visionsa siitä millainen The Addams Family -musikaalin pitäisi olla. Minulle ongelma oli taas päinvastainen. En osannut nauttia musikaalista, koska hahmot eivät olleet minulle tuttuja ja sen vuoksi täysin yhdentekeviä. Itse musikaalissa hahmoihin ei pääse tutustumaan kunnolla ja tuntuu, että katsojan oletetaan jo olevan ”juonessa mukana”. Kokemuksesta jäi enemmänkin sellainen tunne, että musikaali on lähinnä ”live on stage” -kokemus The Addams Familyn faneille ennemmin kuin yksinään pärjäävä teatteriteos.

Juoneltaan musikaali on perinteinen ”perheet kohtaavat” -tarina: Addamsin perheen tytär Wednesday on menossa naimisiin ja nuorenparin perheet esitellään ensimmäistä kertaa toisilleen. Juoni on hyvin yllätyksetön ja seuraa hyvän mielen komedian kaavaa, jossa ensin kaikki menee sekaisin, mutta lopulta kaikki kääntyy hyvin ja kaikki ovat oppineet jotain tärkeää itsestään. Itse kaipaan teatterilta enemmän syvyyttä ja älyvapailta komedioiltakin yllätyksellisempää juonta. Tarinassa olisi potentiaalia käsitellä kysymystä siitä, mikä oikeastaan on ”normaalia”, mutta se jää hyvin ohueksi ja toimii vain muutamien naurujen tarjoajana. Monella tapaa The Addams Family tuntui jotenkin vanhanaikaiselta. Rakenteeltaan musikaali muistutti vanhoja televisio-ohjelmia erillisine kohtauksineen joiden väleihin aina jätettiin selkeästi tilaa aplodeille, mikä teki kokonaisuudesta vähemmän sulavan. Musikaalin ensimmäinen laulu myös toimi eräänlaisena tunnusmusiikkina, jonka aikana hahmot kävivät poseeraamassa lavalla ja Addamsin perheen ”erikoisuus” pohjustettiin. Omasta mielestäni tuo kappale oli turhan pitkitetty.

The Addams Family on komedia, joka tarjoaa kyllä muutamia nauruja kaltaiselleni hieman kyynisemmällekin katsojalle. Vitsien kohderyhmää on kuitenkin hieman vaikeampi hahmottaa. Tavallaan hirviöistä ja luurangoista ammentava tarinan perusasetelma tuntuisi viihdyttävän lapsikatsojia. Heitä näkyi myös paljon katsomossa ja jutut tuntuivat viihdyttävän heleästä naurusta päätellen. Toisaalta taas mukana on paljon seksivitsejä, jotka taas eivät ole oikein lapsille sopivia. Kokonaisuutena The Addams Family on siis hieman väliinputoaja tässä mielessä, että se tarjoaa hieman viihdykettä sekä lapsille että aikuisille, mutta ei kummallekaan kovin paljon.

Näyttelijät olivat mielestäni The Addams Familyn suurin vahvuus. Kaikki osaavat hommansa ja erityisesti Puntti Valtonen oli todella viihdyttävä perheen isän roolissa. Eriikka Väliahde ja Valtonen esittivät pariskuntaa myös TTT:n Next to Normal -versioinnissa ja olivat mielestäni kuitenkin jotenkin uskottavampi pariskunta tässä musikaalissa. Väliahde myös oli hienosti omaksunut Mortician keinahtelevan kävelytyylin.

Musiikillaan The Addams Family ei jättänyt minuun juuri minkäänlaista muistikuvaa. Ensimmäinen Kun olet Addams -kappale jäi päähäni soimaan, mutta lähinnä siksi, että se vain jatkui ja jatkui. Kappaleet olivat sellaisia ”ihan kivoja”, mutta sääli kyllä mitään mestariteoksia mukaan ei mahtunut.


Loppujen lopuksi The Addams Family oli ihan OK ilta teatterissa. Teos ei saanut minua raivoihini tai sitten ihastuttanut. Välinpitämättömyys ei ole paras tunne, mitä teatteri voi tarjota. Jos The Addams Family on sinulle tuttu esim. elokuvista, saattaa musikaali olla katsastamisen väärti, mutta näin muuten en ehkä sitä suosittelisi.

Lähde:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti