Thoughts of a Ticket Holder

In the Heights on ollut ”tutustun kun on aikaa” -listallani vuodesta 2008. Singleversiot neljästä musikaalin biisistä olivat löytäneet tiensä iPodilleni samoihin aikoihin, mutta sen enempää en ollut koskaan saanut aikaiseksi musikaaliin perehtyä. Jotenkin aina kuitenkin tiesin, että tulisin pitämään siitä. Huomattuani, että Lontoossa pyöri produktio, päätin vihdoinkin tarttua tuumasta toimeen. Lisähoukuttimena toimi se, että teatteri tarjosi alle 25-vuotiaille lipun mistä tahansa hintaluokasta 15 punnalla. Säästin 50 puntaa! Hurraa! Itse teatteri oli vähän tavallista erikoisempi. Sisään asteltiin pitkin puulattiaa, joka muistutti laituria. Aulassa oli ihan kunnon baari. Käsiohjelmaa ei toimitusvaikeuksien takia ollut myynnissä, mikä harmitti minua, koska keräilen niitä. Ostin sitten korvikkeeksi In the Heights -lippiksen, koska miksipä ei. Lista näyttelijöistä löytyi, mutta ennen esitystä lueteltiin pitkä lista korvaavista näyttelijöistä ja en saanut yhtään kiinni, kuka esitti ket...

Kuulin tästä musikaalista sattumalta twitterin kautta. Kaikki jotka tuntevat minut tietävät, että Karl Marxin ja musikaalin yhdistäminen kuulostaa juuri minua varten tehdyltä jutulta. Kun vielä sattui niin, että 11 päivän esityskausi osui jo varatun Lontoon matkani kanssa yksiin, oli pakko kysyä matkaseuralta, että huvittaisiko pieni ekskursio kauemmas keskustasta fringe-teatteriin Karl Marx -musikaalia katsomaan. Koska yhteisenä harrastuksenamme oli jo ennestään Karl Marx t-paitojen keräily, sanoi hän luonnollisesti kyllä. Upstairs at the Gatehouse -teatteri sijaitsee pubin yläkerrassa ja on helposti saavutettavissa metrolla. Teatteri on hyvin pieni ja näkemässämme esityksessä katsomo oli vain puolillaan. Yhteensä paikalla oli ehkä kolmisenkymmentä henkilöä. Katsomossa sai kuulla montaa kieltä ja myös näyttelijäkaarti koostui kokeneista näyttelijöistä, jotka olivat kotoisin mm. Virosta, Kanadasta ja Saksasta Britannian lisäksi. Epäilimme myös itse musikaalin tekijöiden istuneen t...

En tiennyt Once-musikaalista mitään muuta etukäteen kuin sen, että sen pitäisi olla todella, todella hyvä. Yleensä tunnen monet laulut etukäteen ja vähintään edes jotain juonesta, joten oli hyvin virkistävää mennä ihan sokkona katsomoon. Ehkä se oli yksi syy, miksi Once hurmasi minut niin täysin, mutta on myös totta, että se vain on niin todella, todella hyvä. Lavalla on irlantilainen baari, joka on valjastettu toimimaan ihan oikeana baarina ennen esitystä ja väliajalla. Se luo heti kotoisan tunnelman teatterisaliin. Jo hyvissä ajoin ennen esitystä näyttelijät myös tulevat lavalle soittamaan ja laulamaan. Tuollaista en ole aikaisemmin teatterissa nähnyt ja se oli todella mukavaa. Sääliksi vain käy työntekijöitä, jotka joutuvat yrittämään estää ihmisiä ottamasta valokuvia salissa. Siirtymä itse esitykseen ennakkomusisoinnista on saumaton, mikä imaisee heti syvälle tarinaan. Oncen suurin houkutus on se kuinka koruton se on. Se tuntuu jotenkin niin aidolta. Irlanti on tapahtumapa...

The Book of Mormon oli listan kärjessä musikaaleista, jotka haluan käydä katsomassa täällä Britanniassa. Kohtuuhintaisen lipun metsästäminen vaati noin viikon lippupalvelun sivun kyyläämistä, mutta viimein onnistuin ja paikkanikin oli oikein hyvä. Näytökset ovat todellakin lähes loppuunmyytyjä elokuun loppuun asti ja sen jälkeenkään ei ole paljon valinnanvaraa paikoista. Ei ole ihme, että show on näin suosittu, koska se todellakin on niin hyvä. Tunsin etukäteen show'n laulut ja juonen, mutta se ei yhtään haitannut esityksestä nauttimista. Yleisö huutonauroi alusta loppuun enkä minä ollut poikkeus. Tarina on sopivan totuudenmukainen ja räävitön. Mormonien usko itsessäänkin on selitettynä todella koominen ja, jos yhtään on törmännyt näihin lähetyssaarnaajiin, ei vain voi olla nauramatta esityksen vain hitusen liioiteltuun tulkintaan heidän käytöksestään. The Book of Mormon on hauska pelkästään levyltä kuunneltunakin, mutta lavastus ja koreografia ovat piste i:n päälle. Ne on...

Vietän kesääni Brightonissa, Isossa-Britanniassa, mikä tarkoittaa tietysti sitä, että yritän käydä katsomassa mahdollisimman montaa teatteriesitystä täällä ollessani. Ensimmäisenä vuorossa oli klassikkomusikaali A Chorus Line London Palladium -teatterissa. Säästin rahaa ja varasin halvimman lipun ihan piippuhyllyltä, mutta onnekseni ylimpään katsomoon ei ilmeisesti oltu myyty niin paljon lippuja, että sitä olisi kannattanut miehittää, joten minut siirrettiin paljon paremmille paikoille parvelle – kyllä kelpasi! Tunsin etukäteen suurimman osan kappaleista ja niiden kautta tietysti tarinaakin, mutta A Chorus Linea ei voi arvostaa ilman, että näkee taitavat tanssijat itse teossa. Voi sitä hyppyjen ja potkujen määrää. Oli ilo katsoa niin vahvaa osaamista. Näkemässäni esityksessä oli paljon varamiehiä mukana, mutta en usko, että vakituiset esiintyjät voisivat olla yhtään osaavampiakaan. Koska lavastusta ei ole lavalle maalattua viivaa ja peilejä enempää, koreografia on yhä suuremmassa ...