Thoughts of a Ticket Holder

Vihdoinkin ehdin taas kirjoittaa! Opiskeluni on nykyään lähinnä pelkkää koneella kirjoittamista, joten vapaahetkinäni en jaksa juuri tekstitiedostoja tuijotella (Netflixiä kyllä) ja blogi on jäänyt sangen laiminlyödyksi. Vuoden 2016 ensimmäiseksi teatteriesitykseksi valikoitui Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi. En tiennyt esityksen sisällöstä juurikaan mitään, mutta olen lukenut Twitteristä paljon, paljon ylistäviä juttuja musikaalista. Pakkohan sen on jostain kertoa, kun fanit menivät ihan sekaisin, kun tuotanto julkistettiin. Olen aina vierastanut kaikkea vampyyriaiheista, joten osasin odottaa, että yhtä suureen hurmokseen tämä musikaali ei minua ajaisi. Olin siitä oikeassa, mutta olihan tämä musikaali ihan jees! Siitä huolimatta on tarinassa minun mielestäni myös ikäviä piirteitä. Vampyyrien tanssi kertoo rakkaudesta, kaihosta ja houkutuksesta. Professori Abronsius ja hänen assistenttinsa Alfred ovat tutkimassa vampyyreja, kun Alfred iskee silmänsä majatalonomi...

Teininä vannoin, että Suomessa ei varmasti vuosikymmeniin nähdä maailmalla suuria hittimusikaaleja, kuten Wicked, The Phantom of the Opera tai varsinkaan Billy Elliot. Olin vakuuttunut, että resurssit eivät yksinkertaisesti riitä ja viimeisen kohdalla, että lapsinäyttelijöitä ei löydy. Kuinka ihanaa onkaan, että olin niin täydellisen väärässä. Helsingin kaupunginteatteri on kunnostautunut ottamalla riskejä näillä isoilla produktioilla ja teatterilla onkin sen takia erityispaikka sydämessäni. Ostin jo keväällä lipun näytökseen, koska tiesin, että tätä ei voi missata, mutta suureksi ilokseni sain työpaikkani kautta lipun myös aikaisempaan harjoitukseen. Teatteria ei voi koskaan olla liikaa! Billy Elliotin tarina on monelle tuttu vuoden 2000 elokuvasta. Itse ainakin järkytyin, kun eräs työkaverini kertoi, ettei ole koskaan kuullutkaan koko leffasta. Nuori poika löytää rakkauden tanssiin englantilaisessa kaivoskylässä ja joutuu taistelemaan rakkautensa puolesta perheensä painostuk...

Joskus unelmat toteutuvat useampi kerrallaan. Minulle If / Then –musikaali ei ollut ainoastaan ensimmäinen näkemäni teatteriesitys Broadwayllä vaan myös tilaisuus nähdä 14-vuotiaasta asti ihannoimani Idina Menzel lavalla. If / Then oli juuri täydellinen toteuttamaan nuo molemmat unelmat. If / Then kertoo näytelmän alussa 38-vuotiaasta Elizabethistä, joka on juuri muuttanut takaisin New Yorkiin avioeron jälkeen ja on aloittamassa uutta elämäänsä. Tarina käsittelee sitä, miten pienet valinnat voivat muuttaa koko elämän suunnan. Elizabethille tämä valinta on se alkaako hän tässä uudessa elämässään nimittää itseään Liziksi vai Bethiksi. Tarina lähtee kulkemaan näissä kahdessa rinnakkaistodellisuudessa. Voisi kuvitella, että kahden eri juonen seuraaminen samanaikaisesti olisi ihan mahdotonta, mutta se on toteutettu erittäin hyvin. Katsoja ei jää hämmentyneenä pohtimaan kummassa todellisuudessa ollaan nyt menossa, vaikka siirtymää ei olisi merkkaamassa edes pieni muutos asussa. Vo...

Näytelmä Kaikki on kohta hyvin kertoo kahdesta rakastavaisesta 80-luvun Tukholmassa. Heidän suhdettaan varjostaa AIDS ja sairauden tuoma epävarmuus tulevaisuudesta sekä ihmisten ennakkoluulot. Näytelmä on kirjoitettu jo vuonna 1989 tapahtumien ollessa vielä tuoreita ja AIDSin kauheus täydessä voimassaan, mutta sen Suomen kantaesitys on vasta nyt Tampereen Työväen Teatterin kellariteatterissa. Jonas Gardell työsti näytelmänsä aiheesta Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin –kirjasarjan, joka on nostanut aihetta keskusteluun pohjoismaissa. Itsekin vaikutuin kovasti kirjoista ja niiden perusteella tehdystä tv-sarjasta, joten näytelmän näkeminen oli itsestäänselvyys. Elämä AIDS-epidemian varhaisina vaiheina on mielestäni erittäin surullinen mutta samalla mielenkiintoinen aihepiiri. Varasinkin mukaan teatteriin nenäliinoja, koska oletin kyynelehtiväni runsaasti. Vaikka näytelmä olikin surullinen, en kuitenkaan vuodattanut yhtään kyyneltä. Tunsin empatiaa hahmoja kohtaan, mutta loppujen lop...

Menin katsomaan Tampereen työväen teatterin versiointia The Addams Family -musikaalista ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Mitään suurta pettymystä en siis kokenut, mutta en ilahtunutkaan. Suhtautumistani kuvaa parhaiten sanoilla ”no jaa”. Kuten varmasti monelle yhdysvaltojen ulkopuolella, The Addams Family oli minulle tuttu lähinnä käsitteenä. Tiesin, että hahmot ovat tällaisia kummitusmaisia ja siinä kaikki. Muistin kuinka Wednesdayta Broadway versiossa esittänyt Krysta Rodriguez kommentoi haastattelussa, että musikaalin suuri ongelma oli siinä, että kaikilla on niin suuret odotukset, koska kaikilla on oma visionsa siitä millainen The Addams Family -musikaalin pitäisi olla. Minulle ongelma oli taas päinvastainen. En osannut nauttia musikaalista, koska hahmot eivät olleet minulle tuttuja ja sen vuoksi täysin yhdentekeviä. Itse musikaalissa hahmoihin ei pääse tutustumaan kunnolla ja tuntuu, että katsojan oletetaan jo olevan ”juonessa mukana”. Kokemuksesta jäi enemmänkin sellai...