Teininä vannoin, että Suomessa ei varmasti vuosikymmeniin
nähdä maailmalla suuria hittimusikaaleja, kuten Wicked, The Phantom of the
Opera tai varsinkaan Billy Elliot. Olin vakuuttunut, että resurssit eivät
yksinkertaisesti riitä ja viimeisen kohdalla, että lapsinäyttelijöitä ei löydy.
Kuinka ihanaa onkaan, että olin niin täydellisen väärässä. Helsingin
kaupunginteatteri on kunnostautunut ottamalla riskejä näillä isoilla
produktioilla ja teatterilla onkin sen takia erityispaikka sydämessäni. Ostin
jo keväällä lipun näytökseen, koska tiesin, että tätä ei voi missata, mutta
suureksi ilokseni sain työpaikkani kautta lipun myös aikaisempaan
harjoitukseen. Teatteria ei voi koskaan olla liikaa!
Billy Elliotin tarina on monelle tuttu vuoden 2000
elokuvasta. Itse ainakin järkytyin, kun eräs työkaverini kertoi, ettei ole
koskaan kuullutkaan koko leffasta. Nuori poika löytää rakkauden tanssiin
englantilaisessa kaivoskylässä ja joutuu taistelemaan rakkautensa puolesta
perheensä painostuksen alaisena. Samalla kun Billy taistelee oikeudestaan
tanssia, hänen ympäröivä yhteisönsä taistelee oikeudesta työhönsä kaivosalan
lakossa. Tämä vertaus heijastuu niin numeroissa Solidaarisuus kuin Angry Dance.
Lopulta vain toinen voittaa. Ei yhtään ihme, että leffasta tehtiin musikaali
sillä tarina lähes vaatii sitä.
Billyn maailma ei ole ruusuinen. Perhe on yhä hajanainen
äidin kuoleman jälkeen ja pitkittynyt lakko heikentää jo ennestään tiukkoja
oloja. Billyn toive vaihtaa nyrkkeilyhanskat balettitossuihin luo lisää
muutosta myllerryksen keskelle ja yhteisö ei osaa ottaa sitä avomielisesti vastaan.
Billy on puristuksissa rakkautensa ja yhteisönsä ennakkoluulojen välissä
samalla tavoin kuin kaivoslaiset ovat puristuksissa oikeuksiensa ja
valtiovallan välillä. Työtaistelu on musikaalissa niin suuressa osassa, että
jos sen jättää huomiotta ja keskittyy vain tanssivaan poikaan, ei katso mielestäni tarinaa kokonaisuutena.
Musikaalin karusta maailmasta – ja erityisesti kiroilusta – on ollut
paljon puhetta sen ensi-illan jälkeen. Monelle tuntui tulevan yllätyksenä, että
Billy Elliot ei olekaan mikään lasten musikaali, vaikka siinä niin paljon
lapsia esiintyykin. Totuushan on se, että lapset joutuvat tässä maailmassa
kohtaamaan isoja asioita päivittäin ja oli se kuinka epämiellyttävä totuus
tahansa, on tärkeää, että näitä kokemuksia esitetään myös näyttämöllä. Tätä
tarinaa ei voisi kertoa siloitelluin sanoin, koska silloin se ei olisi aito. Ja
kuka oikeasti luulee, että 12-vuotiaat eivät kiroile? Olkaa hyvä ja menkää
minkä tahansa koulun pihalle kuuntelemaan ja pyörtykää järkytyksestä.
Vaikka Billy Elliotissa
käsitellään raskaita teemoja, musikaalista jää kuitenkin päällisin puolin
toiveikas tunnelma. Tarinassa on erinomainen sekoitus komediaa ja surua.
Ilahduttavasta steppinumerosta siirrytään vaivattomasti erittäin liikuttavaan kohtaukseen
ja sitten hetken vollottamisen jälkeen huomaa taas hymyilevänsä ennen kuin on
oikein edes ehtinyt kaikkia kyyneliään pyyhkiä. Tällainen naurun ja kyynelten
kombo on mielestäni aina erittäin herkullinen asia ja yksi suurimmista syistä,
miksi pidin Billy Elliotista niin paljon.
Yleisesti ottaen pidän Elton Johnin musiikista, mutta en ole
mikään hänen faninsa. Sama pätee Billy Elliotin sävellykseen. Pidän musiikista,
mutta en tule kuuntelemaan sitä sydän verellä aamuöisin. Musikaalin parasta
antia on mielestäni ehdottomasti kappale Solidaarisuus. Pidän sen
kapinahengestä ja se jää soimaan päähän välittömästi. Lisäksi täytyy manita kappale Itseilmaisua, joka on erittäin viihdyttävä ja näyttävä numero, jonka glitterloisto jää mieleen.
Koska elokuvaversio on monelle niin tuttu, olen lukenut
pettyneitä kommentteja siitä, että musikaalissa loppu on erilainen. Musikaalissa elokuvan loppukohtauksen korvaa kohtaus, jossa Billy tanssii tulevaisuuden
itsensä kanssa. Tämä kaunis kohtaus sopii mielestäni paljon paremmin tarinan
keskelle kuin loppuun enkä jäänyt kaipaamaan vielä lopullista alleviivausta,
että Billystä sitten tuli muuten balettitanssija.
Molemmille käyntikerroilleni sattui sama miehitys. Oli
mielenkiintoista nähdä parissa viikossa tapahtunut kehitys. Ensimmäisellä
kerralla oli miehityksen ensimmäinen esiintymiskerta yleisölle, mutta sitä
ei olisi kyllä arvannut. Billy Elliottiin on saatu kasattua erinomaiset
näyttelijät. Tuntui uskomattomalta millaista järjetöntä osaamista Suomesta
löytyykään! Amos Brotherus oli mahtava Billyn roolissa. Tanssi, laulu ja
näytteleminen sujuivat kaikki tyynni. Minulla on tapana ruveta murehtimaan,
miten näyttelijä saattaa suoriutua jostain vaikeasta kohdasta, mutta tällä
kertaa se ei tullut edes mieleeni, koska luotto nuorukaisen lahjoihin muodostui
välittömästi. Kari Mattila esitti Billyn isää erittäin vaikuttavasti. Hahmosta
voisi tulla helposti epämiellyttävä, mutta hän osasi tuoda hahmoon tarvittua
sympaattisuutta. Luka Haikonen Michaelina varasti show’n täysin aina
saapuessaan lavalle. Tällä kaverilla on niin hienoja komedianäyttelijän
vaistoja, että näen hänelle oivan tulevaisuuden näyttelijänä. Bravo.
Kokonaisuutena pidin Billy Elliot –musikaalia hurmaavana. Se
ei ole suosikkini, mutta toisaalta en myöskään löydä siitä oikein mitään vikaa.
Lahjakkaita esiintyjiä, koskettava tarina, hyvää musiikkia, kaunista tanssia ja
Margaret Thatcherin pilkkausta – se on väistämättä hyvä kokonaisuus. Produktio
on myös hyvin ajoitettu, koska jotenkin kummasti kertomus työläisten
kyykyttämisestä tuntuu ajankohtaiselta… Olisi suuri virhe missata tämä
produktio. Tee itsellesi palvelus ja raahaa peppusi Peacockiin. Penkit ovat
epämukavat, mutta Billy Elliot on sen arvoinen.
Kehtasit sen Solidaarisuuden sitten nimeltä mainita. Taas soi päässä. Kiittäen nimim. "Kuuden Vuoden Korvamato"
VastaaPoista;) Mutta onhan tämä hieno tuotanto!
Solidaarisuutta Solidaarisuuden päässä soimiseen. Solidaarisuus, solidaarisuus, solidaarisuus.
PoistaMutta hyvä tietää, että tämän voi odottaa jatkuvan vähintään sen kuusi vuotta. :D