Siirry pääsisältöön

Billy Elliot

Teininä vannoin, että Suomessa ei varmasti vuosikymmeniin nähdä maailmalla suuria hittimusikaaleja, kuten Wicked, The Phantom of the Opera tai varsinkaan Billy Elliot. Olin vakuuttunut, että resurssit eivät yksinkertaisesti riitä ja viimeisen kohdalla, että lapsinäyttelijöitä ei löydy. Kuinka ihanaa onkaan, että olin niin täydellisen väärässä. Helsingin kaupunginteatteri on kunnostautunut ottamalla riskejä näillä isoilla produktioilla ja teatterilla onkin sen takia erityispaikka sydämessäni. Ostin jo keväällä lipun näytökseen, koska tiesin, että tätä ei voi missata, mutta suureksi ilokseni sain työpaikkani kautta lipun myös aikaisempaan harjoitukseen. Teatteria ei voi koskaan olla liikaa!



Billy Elliotin tarina on monelle tuttu vuoden 2000 elokuvasta. Itse ainakin järkytyin, kun eräs työkaverini kertoi, ettei ole koskaan kuullutkaan koko leffasta. Nuori poika löytää rakkauden tanssiin englantilaisessa kaivoskylässä ja joutuu taistelemaan rakkautensa puolesta perheensä painostuksen alaisena. Samalla kun Billy taistelee oikeudestaan tanssia, hänen ympäröivä yhteisönsä taistelee oikeudesta työhönsä kaivosalan lakossa. Tämä vertaus heijastuu niin numeroissa Solidaarisuus kuin Angry Dance. Lopulta vain toinen voittaa. Ei yhtään ihme, että leffasta tehtiin musikaali sillä tarina lähes vaatii sitä.

Billyn maailma ei ole ruusuinen. Perhe on yhä hajanainen äidin kuoleman jälkeen ja pitkittynyt lakko heikentää jo ennestään tiukkoja oloja. Billyn toive vaihtaa nyrkkeilyhanskat balettitossuihin luo lisää muutosta myllerryksen keskelle ja yhteisö ei osaa ottaa sitä avomielisesti vastaan. Billy on puristuksissa rakkautensa ja yhteisönsä ennakkoluulojen välissä samalla tavoin kuin kaivoslaiset ovat puristuksissa oikeuksiensa ja valtiovallan välillä. Työtaistelu on musikaalissa niin suuressa osassa, että jos sen jättää huomiotta ja keskittyy vain tanssivaan poikaan, ei katso mielestäni tarinaa kokonaisuutena.

Musikaalin karusta maailmasta – ja erityisesti kiroilusta – on ollut paljon puhetta sen ensi-illan jälkeen. Monelle tuntui tulevan yllätyksenä, että Billy Elliot ei olekaan mikään lasten musikaali, vaikka siinä niin paljon lapsia esiintyykin. Totuushan on se, että lapset joutuvat tässä maailmassa kohtaamaan isoja asioita päivittäin ja oli se kuinka epämiellyttävä totuus tahansa, on tärkeää, että näitä kokemuksia esitetään myös näyttämöllä. Tätä tarinaa ei voisi kertoa siloitelluin sanoin, koska silloin se ei olisi aito. Ja kuka oikeasti luulee, että 12-vuotiaat eivät kiroile? Olkaa hyvä ja menkää minkä tahansa koulun pihalle kuuntelemaan ja pyörtykää järkytyksestä.

Vaikka Billy Elliotissa käsitellään raskaita teemoja, musikaalista jää kuitenkin päällisin puolin toiveikas tunnelma. Tarinassa on erinomainen sekoitus komediaa ja surua. Ilahduttavasta steppinumerosta siirrytään vaivattomasti erittäin liikuttavaan kohtaukseen ja sitten hetken vollottamisen jälkeen huomaa taas hymyilevänsä ennen kuin on oikein edes ehtinyt kaikkia kyyneliään pyyhkiä. Tällainen naurun ja kyynelten kombo on mielestäni aina erittäin herkullinen asia ja yksi suurimmista syistä, miksi pidin Billy Elliotista niin paljon.

Yleisesti ottaen pidän Elton Johnin musiikista, mutta en ole mikään hänen faninsa. Sama pätee Billy Elliotin sävellykseen. Pidän musiikista, mutta en tule kuuntelemaan sitä sydän verellä aamuöisin. Musikaalin parasta antia on mielestäni ehdottomasti kappale Solidaarisuus. Pidän sen kapinahengestä ja se jää soimaan päähän välittömästi. Lisäksi täytyy manita kappale Itseilmaisua, joka on erittäin viihdyttävä ja näyttävä numero, jonka glitterloisto jää mieleen.

Koska elokuvaversio on monelle niin tuttu, olen lukenut pettyneitä kommentteja siitä, että musikaalissa loppu on erilainen. Musikaalissa elokuvan loppukohtauksen korvaa kohtaus, jossa Billy tanssii tulevaisuuden itsensä kanssa. Tämä kaunis kohtaus sopii mielestäni paljon paremmin tarinan keskelle kuin loppuun enkä jäänyt kaipaamaan vielä lopullista alleviivausta, että Billystä sitten tuli muuten balettitanssija.

Molemmille käyntikerroilleni sattui sama miehitys. Oli mielenkiintoista nähdä parissa viikossa tapahtunut kehitys. Ensimmäisellä kerralla oli miehityksen ensimmäinen esiintymiskerta yleisölle, mutta sitä ei olisi kyllä arvannut. Billy Elliottiin on saatu kasattua erinomaiset näyttelijät. Tuntui uskomattomalta millaista järjetöntä osaamista Suomesta löytyykään! Amos Brotherus oli mahtava Billyn roolissa. Tanssi, laulu ja näytteleminen sujuivat kaikki tyynni. Minulla on tapana ruveta murehtimaan, miten näyttelijä saattaa suoriutua jostain vaikeasta kohdasta, mutta tällä kertaa se ei tullut edes mieleeni, koska luotto nuorukaisen lahjoihin muodostui välittömästi. Kari Mattila esitti Billyn isää erittäin vaikuttavasti. Hahmosta voisi tulla helposti epämiellyttävä, mutta hän osasi tuoda hahmoon tarvittua sympaattisuutta. Luka Haikonen Michaelina varasti show’n täysin aina saapuessaan lavalle. Tällä kaverilla on niin hienoja komedianäyttelijän vaistoja, että näen hänelle oivan tulevaisuuden näyttelijänä. Bravo.

Kokonaisuutena pidin Billy Elliot –musikaalia hurmaavana. Se ei ole suosikkini, mutta toisaalta en myöskään löydä siitä oikein mitään vikaa. Lahjakkaita esiintyjiä, koskettava tarina, hyvää musiikkia, kaunista tanssia ja Margaret Thatcherin pilkkausta – se on väistämättä hyvä kokonaisuus. Produktio on myös hyvin ajoitettu, koska jotenkin kummasti kertomus työläisten kyykyttämisestä tuntuu ajankohtaiselta… Olisi suuri virhe missata tämä produktio. Tee itsellesi palvelus ja raahaa peppusi Peacockiin. Penkit ovat epämukavat, mutta Billy Elliot on sen arvoinen.

Kommentit

  1. Kehtasit sen Solidaarisuuden sitten nimeltä mainita. Taas soi päässä. Kiittäen nimim. "Kuuden Vuoden Korvamato"

    ;) Mutta onhan tämä hieno tuotanto!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Solidaarisuutta Solidaarisuuden päässä soimiseen. Solidaarisuus, solidaarisuus, solidaarisuus.

      Mutta hyvä tietää, että tämän voi odottaa jatkuvan vähintään sen kuusi vuotta. :D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elli Immo

Kemin kaupunginteatteri oli jo nuoresta alkaen lempipaikkani kaupungissa. Siksi sen koettelemukset ovat olleet hyvin kivuliasta seurattavaa viimeisinä vuosina. Kaupunginteatterin tuhkista nousee kuitenkin Kemin teatteri ja en voisi olla asiasta iloisempi. Ensimmäinen vierailuni kunnian sai murhatutkinnasta kertova uusi näytelmä Elli Immo. Elli Immo -näytelmä kertoo nimensä mukaisesti vuonna 1955 Kemissä murhatusta 20-vuotiaasta Elli Immosta, jonka murhaa rikoskirjailijat Elina Backman ja Heidi Holmavuo alkavat tarkastella uudelleen. Tutkinnassa paljastuu paljon laiminlyötyjä vihjeitä ja näyttää selkeältä, että asiaa on tarkoituksella peitelty. Mikä on ollut poliisin motivaatio pitää asia auki? Miksi moni aikalainen ei ole luottanut poliisiin? Kuva: Nina Susi / Kemin teatteri Näytelmä perustuu tositapahtumiin ja oikea tutkimusprosessi avasi Elli Immon murhatutkinnan uudelleen. Heidi Holmavuo on kirjoittanut myös tämän näytelmän käsikirjoituksen. Ennakkoon mietin, voiko kirjan ki...

Wicked-elokuva osa 1

Minä en koskaan uskonut Wicked-elokuvan oikeasti tulevan. Kirjoitan tätä aloituskappaletta ennen elokuvan näkemistä enkä edelleenkään ole täysin vakuuttunut, että se on olemassa. Mikä lie tekoälyskämmi sekin tulee olemaan. Tämä johtuu siitä, että olen ollut Wicked-fani vuodesta 2006 ja tätä elokuvaa on huhuttu ja jopa lupailtu monen monta kertaa vuosien varrella. Jopa niin kauan sitten, että Broadwayn alkuperäiset Elphaba ja Glinda Idina Menzel ja Kristin Chenoweth olivat yhä potentitaalisia vaihtoehtoja päärooleihin (fanien fantasioissa, todellisuudessa he olisivat varmaan olleet liian vanhoja jo silloin). Mutta tänään minun pitäisi vihdoin istua elokuvateatterin penkkiin ja saada nähdä se Wicked-elokuva, josta 14-vuotias minä pystyi vain unelmoimaan. Olen suunnitellut tänne blogiini kirjoitusta elämästäni Wicked-fanityttönä useamman kerran. Ensimmäisen kerran blogin 1-vuotisjuhlan kunniaksi kokonaista 10 vuotta sitten. En ole kuitenkaan koskaan saanut aikaiseksi kirjoittaa sitä. Rii...

RENT

Rent - mitä voisinkaan siitä sanoa? Se on suuri rakkauteni. En usko, että olisin kuka olen tänä päivänä ilman Rentiä. Siksi meinasin tukehtua purkkaani, kun kuulin, että TYK Alumniteatteri olisi tuomassa tämän suuren rakkauteni kotikaupunkiini Tampereelle. Kuinka siunattu voikaan yksi ihminen olla - Rent siellä missä minäkin. Minun on siis turha esittääkään, että tämä kirjoitus olisi millään tavalla objektiivinen. Olen päättänyt antaa faniuteni näkyä vapaasti. Yksi kappale tässä postauksessa on täynnä spoilereita niin musikaalista kuin kyseisestä produktiosta. Se on selkeästi merkitty, mutta ei mitenkään piilotettu, joten varo, jos et halua spoilereita. Aikaisemmin olen nähnyt produktion Rentistä Aleksanterin teatterissa vuonna 2012, mutta olen ensisijaisesti cast recordingin suurkuluttaja. Nauhoitusta Broadway-produktion viimeisestä esityksestä joudun säästelemään, koska se saa minut niin suureen tunnemyrskyyn. Olen avoin kaikille produktioille, koska ne ovat kaikki siunauksi...