Thoughts of a Ticket Holder

Pitkästä aikaa uusi kirjoitus! Suoritan tänä vuonna aineenopettajan pedagogisia opintoja ja sen tuomat tehtävät ovat vieneet lähes kaiken aikani eikä vapaa-ajalla ole huvittanut kirjoitella. Nyt olen kuitenkin siinä vaiheessa, että kaikki välttämättömät hommat ovat tehtynä ja vältelläkseni gradun ajattelua tekee mieli yhtäkkiä kirjoittaakin tätä blogia. Mutta jo riittää seikoista, jotka eivät ketään kiinnosta, ja siirrytään itse asiaan. Suku on syvältä on koomikko Larry Davidin näytelmä, joka edustaa tyylilajiltaan TV:stä tuttua tilannekomiikkaa. Minä pidän kovasti tilannekomedioista. Voisi oikeastaan sanoa, että rakastan niitä. Larry Davidin nimi houkutteli minut katsomaan tämänkin näytelmän. Seinfeld on yksi suosikkisarjoistani ja pidän kovasti myös Davidin myöhäisemmästä Curb Your Enthusiasm -sarjasta (odotan innolla niitä uusia jaksoja!). Davidin komiikalla on hyvin tietty tyyli, joka kumpuaa hänen omasta elämästään ja persoonastaan. Curb Your Enthusiasm -sarjassa hän esittääk

Kuten jotkut saattavat tietää, opiskelen yliopistossa englantia ja alan tehdä graduani kirjallisuudesta. Aikeissani on tehdä tutkielmani parista musikaalitekstistä ja siksi halusin lukea Stacy Wolfin kirjan. Toki se olisi varmasti muutenkin minua kiinnostanut, koska feminismi ja musikaalit ovat elämä. Wolf kertoo kuinka feminismi on näkynyt Broadway musikaaleissa 1950-luvulta lähtien 2010-luvulle asti. Jokainen vuosikymmen käsitellään omana kokonaisuutenaan, jonka yleispiirteet eritellään. Lopuksi hän paneutuu erityisesti musikaaliin Wicked ja sitä ympäröivään fanikulttuuriin. Akateemisesta lähtökohdastaan huolimatta Changed for Good ei ole niin raskaslukuinen kuin voisi kuvitella. Lukijan ei myöskään tarvitse tuntea jokaista Wolfin käsittelemää musikaalia, koska hän osaa hienosti tiivistää olennaisen tiedon. Oman tutkimukseni ulkopuolelta kirjan mielenkiintoisinta antia oli keskustelu 1980-luvun megamusikaaleista. Oma suhteeni The Phantom of the Operan tai Les Miserablesi

Rakastan Rent-musikaalia. Se on tullut tässä blogissa aikaisemmin hyvin selväksi. On siis lähes ihme, etten ole lukenut Anthony Rappin muistelmia jo aikaisemmin. Kirja alkaa Rappin ensimmäisestä koe-esiintymisestä Rentin workshop-versioon ja päättyy samoihin aikoihin kuin Rappin työputki musikaalin Broadway-produktiossa. Rentin lisäksi tähän ajanjaksoon kietoutuu Rappin elämässä hänen äitinsä kamppailu syövän kanssa ja hänen vaikea rakkauselämänsä, kuten muistelmien nimestä voikin päätellä. Tämä oli nyt kolmas Broadway-näyttelijän elämäkerta, jonka olen lukenut, ja niistä ehdottomasti suosikkini. Se ei kuulosta miltään ylistykseltä, jos olet lukenut kirjoitukseni Patti LuPonen ja Kristin Chenowethin muistelmista, mutta tästä kirjasta ihan tykkäsin. On pari syytä, miksi Rappin muistelmat toimivat paremmin kuin nuo kaksi edellä mainittua. Ensinnäkin se, että Rapp keskittyy vain tuohon tiettyyn ajanjaksoon elämässään, tekee kirjasta paljon paremman kokonaisuuden. Toki mukana o

Teinivuoteni menivät pitkälti Wicked-musikaalin pauloissa, joten luonnollisesti tunnen Kristin Chenowethin erittäin hyvin. Sanotaan että ”never meet your heroes”, mutta voisin lisätä siihen myös ”or read their autobiographies”. Olen aina tiennyt, että Chenoweth on harras kristitty eikä se ole koskaan aikaisemmin häirinnyt minua. Tässä kirjassa usko on kuitenkin niin vahvassa osassa, että se teki kaltaiseni ateistin olon melko epämukavaksi. Kirja sai minut sanomaan ”voi Jeesus” monta kertaa, mutta ei sillä tavalla kuin Chenoweth ehkä olisi tykännyt. Kirjaa vaivaa yleinen holier-than-thou-asenne, mikä ärsytti minua suunnattomasti. Kirjassaan Chenoweth (haamukirjoittajansa avustuksella) kertoo elämästään hyppien sinne tänne ajasta, tapahtumasta ja ihmisestä toiseen. Ainoastaan Jumala pysyy kokoajan messissä. Se tekee kirjasta helposti hyvin ärsyttävän lukea. Chenoweth itsekin myöntää, että kyseessä ei ole ”tell-all” -vaan pikemminkin ”tell-a-little” -kirja (s. 225). Osasinkin odo

In the Heights on ollut ”tutustun kun on aikaa” -listallani vuodesta 2008. Singleversiot neljästä musikaalin biisistä olivat löytäneet tiensä iPodilleni samoihin aikoihin, mutta sen enempää en ollut koskaan saanut aikaiseksi musikaaliin perehtyä. Jotenkin aina kuitenkin tiesin, että tulisin pitämään siitä. Huomattuani, että Lontoossa pyöri produktio, päätin vihdoinkin tarttua tuumasta toimeen. Lisähoukuttimena toimi se, että teatteri tarjosi alle 25-vuotiaille lipun mistä tahansa hintaluokasta 15 punnalla. Säästin 50 puntaa! Hurraa! Itse teatteri oli vähän tavallista erikoisempi. Sisään asteltiin pitkin puulattiaa, joka muistutti laituria. Aulassa oli ihan kunnon baari. Käsiohjelmaa ei toimitusvaikeuksien takia ollut myynnissä, mikä harmitti minua, koska keräilen niitä. Ostin sitten korvikkeeksi In the Heights -lippiksen, koska miksipä ei. Lista näyttelijöistä löytyi, mutta ennen esitystä lueteltiin pitkä lista korvaavista näyttelijöistä ja en saanut yhtään kiinni, kuka esitti ket

Kuulin tästä musikaalista sattumalta twitterin kautta. Kaikki jotka tuntevat minut tietävät, että Karl Marxin ja musikaalin yhdistäminen kuulostaa juuri minua varten tehdyltä jutulta. Kun vielä sattui niin, että 11 päivän esityskausi osui jo varatun Lontoon matkani kanssa yksiin, oli pakko kysyä matkaseuralta, että huvittaisiko pieni ekskursio kauemmas keskustasta fringe-teatteriin Karl Marx -musikaalia katsomaan. Koska yhteisenä harrastuksenamme oli jo ennestään Karl Marx t-paitojen keräily, sanoi hän luonnollisesti kyllä. Upstairs at the Gatehouse -teatteri sijaitsee pubin yläkerrassa ja on helposti saavutettavissa metrolla. Teatteri on hyvin pieni ja näkemässämme esityksessä katsomo oli vain puolillaan. Yhteensä paikalla oli ehkä kolmisenkymmentä henkilöä. Katsomossa sai kuulla montaa kieltä ja myös näyttelijäkaarti koostui kokeneista näyttelijöistä, jotka olivat kotoisin mm. Virosta, Kanadasta ja Saksasta Britannian lisäksi. Epäilimme myös itse musikaalin tekijöiden istuneen t

Rent - mitä voisinkaan siitä sanoa? Se on suuri rakkauteni. En usko, että olisin kuka olen tänä päivänä ilman Rentiä. Siksi meinasin tukehtua purkkaani, kun kuulin, että TYK Alumniteatteri olisi tuomassa tämän suuren rakkauteni kotikaupunkiini Tampereelle. Kuinka siunattu voikaan yksi ihminen olla - Rent siellä missä minäkin. Minun on siis turha esittääkään, että tämä kirjoitus olisi millään tavalla objektiivinen. Olen päättänyt antaa faniuteni näkyä vapaasti. Yksi kappale tässä postauksessa on täynnä spoilereita niin musikaalista kuin kyseisestä produktiosta. Se on selkeästi merkitty, mutta ei mitenkään piilotettu, joten varo, jos et halua spoilereita. Aikaisemmin olen nähnyt produktion Rentistä Aleksanterin teatterissa vuonna 2012, mutta olen ensisijaisesti cast recordingin suurkuluttaja. Nauhoitusta Broadway-produktion viimeisestä esityksestä joudun säästelemään, koska se saa minut niin suureen tunnemyrskyyn. Olen avoin kaikille produktioille, koska ne ovat kaikki siunauksi

Vihdoinkin ehdin taas kirjoittaa! Opiskeluni on nykyään lähinnä pelkkää koneella kirjoittamista, joten vapaahetkinäni en jaksa juuri tekstitiedostoja tuijotella (Netflixiä kyllä) ja blogi on jäänyt sangen laiminlyödyksi. Vuoden 2016 ensimmäiseksi teatteriesitykseksi valikoitui Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi. En tiennyt esityksen sisällöstä juurikaan mitään, mutta olen lukenut Twitteristä paljon, paljon ylistäviä juttuja musikaalista. Pakkohan sen on jostain kertoa, kun fanit menivät ihan sekaisin, kun tuotanto julkistettiin. Olen aina vierastanut kaikkea vampyyriaiheista, joten osasin odottaa, että yhtä suureen hurmokseen tämä musikaali ei minua ajaisi. Olin siitä oikeassa, mutta olihan tämä musikaali ihan jees! Siitä huolimatta on tarinassa minun mielestäni myös ikäviä piirteitä. Vampyyrien tanssi kertoo rakkaudesta, kaihosta ja houkutuksesta. Professori Abronsius ja hänen assistenttinsa Alfred ovat tutkimassa vampyyreja, kun Alfred iskee silmänsä majatalonomi