Anthony Rapp: Without You - A Memoir of Love, Loss, and the Musical RENT

Rakastan Rent-musikaalia. Se on tullut tässä blogissa aikaisemmin hyvin selväksi. On siis lähes ihme, etten ole lukenut Anthony Rappin muistelmia jo aikaisemmin. Kirja alkaa Rappin ensimmäisestä koe-esiintymisestä Rentin workshop-versioon ja päättyy samoihin aikoihin kuin Rappin työputki musikaalin Broadway-produktiossa. Rentin lisäksi tähän ajanjaksoon kietoutuu Rappin elämässä hänen äitinsä kamppailu syövän kanssa ja hänen vaikea rakkauselämänsä, kuten muistelmien nimestä voikin päätellä. Tämä oli nyt kolmas Broadway-näyttelijän elämäkerta, jonka olen lukenut, ja niistä ehdottomasti suosikkini. Se ei kuulosta miltään ylistykseltä, jos olet lukenut kirjoitukseni Patti LuPonen ja Kristin Chenowethin muistelmista, mutta tästä kirjasta ihan tykkäsin.

On pari syytä, miksi Rappin muistelmat toimivat paremmin kuin nuo kaksi edellä mainittua. Ensinnäkin se, että Rapp keskittyy vain tuohon tiettyyn ajanjaksoon elämässään, tekee kirjasta paljon paremman kokonaisuuden. Toki mukana on myös takaumia, mutta on parempi, että kirjassa käsitellään yksi ajanjakso kunnolla kuin kymmenen vähän sinne päin. Toiseksi Rappin kirjoitustyyli muistuttaa enemmän kaunokirjallisuutta kuin muistelmia. Kirjassa on paljon enemmän dialogia ja kuvailua, mikä tekee tapahtumista helpommin kuviteltavia. Nuo toiset elämäkerrat ovat tuntuneet enemmänkin ylipitkiltä lehtiartikkeleilta kuin kirjoilta ja tässä mielessä Without You on positiivinen poikkeus. Rapp ei kuitenkaan selkeästi ole mikään kirjailija ja hän syyllistyy paikoitellen laahaavaan ja pateettiseen kirjoitustyyliin. Silti kirja tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin haamukirjailijoiden teokset.

Ostin kirjan tietysti Rent-kiinnostukseni takia, mutta Rappin tarina hänen äitinsä sairaudesta ja kuolemasta oli hyvin liikuttava. Hänen äitinsä tehdessä kuolemaa myös Rapp itse käy läpi surutyön vaiheet asian kieltämisestä pitkän aggression kautta viimein hyväksyntään. Kirja näyttää liikuttavasti kuinka taistelu syöpää vastaan on pitkä ja uuvuttava prosessi niin potilaalle kuin läheisillekin.

Kirjan kolmesta teemasta rakkaus oli minua vähiten kiinnostava. Rapp kertoo elämästään queer-henkilönä (Rapp itse identifioi itsensä sanalla queer eikä gay), merkittävistä suhteistaan ja pyrkimyksistään saada hänen äitinsä hyväksymään hänen suhteensa miesten kanssa. Vieraiden ihmisten parisuhdedraamat eivät vain ole minusta kovin mielenkiintoisia ja Rapp ei ole tässä mikään poikkeus. Kirjassa hänen viimeisin parisuhteensa vaikuttaa myös melko epäterveeltä ja siitä oli vaikea lukea.

Jesse L. Martin, Anthony Rapp ja Taye Diggs musikaalissa Rent

Sitten vielä siitä Rentistä. Kaltaiselleni Rent-fanille nämä muistelmat ovat oikein kiinnostavaa luettavaa, koska Rapp oli musikaalissa mukana jo sen varhaisissa vaiheissa ja kertoo kuinka musikaali kehittyi nykyiseen muotoonsa. Rapp kertoo myös kuinka säveltäjä Jonathan Larsonin kuolema vaikutti koko tekijäkaartiin ja miten he pienillä asioilla kunnioittivat hänen muistoaan show’n jatkuessa. Kirjasta tuntee sen kuinka vahva tunnesidos Rappilla on Rentiin ja en yhtään ihmettele miksi hän on palannut esittämään Markin roolia niin monta kertaa.

Yksi mielestäni erittäin mielenkiintoinen yksityiskohta liittyi Rentin loppuratkaisuun (jos et halua spoilaantua siitä, lopeta lukeminen nyt). Kirjoittaessani TYK Alumniteatterin Rentistä huhtikuussa ilmaisin vahvan mielipiteeni siitä, että pidän enemmän loppuratkaisusta, jossa Mimi ei kuole. Muilla on kuitenkin yhtä vahvoja tunteita sen puolesta, että samankaltainen loppu kuin oopperassa La Boheme olisi parempi. Näin Rapp kirjoittaa aiheesta (s. 26):

I found out later how much that last moment, as well as other moments in the show, paralleled scenes from Puccini’s La Boheme, which was Jonathan’s inspiration for Rent. But one of Rent’s scenes veered very much from its source: the finale. In both Puccini’s and Jonathan’s versions, Mimi goes missing until she’s finally found, near death, and is brought back to the loft. After a tender and heart-wrenching scene, in which all of her friends helplessly surround her, and her lover tries to reconnect before it’s too late, Mimi dies in Puccini’s version. But she only almost dies in Jonathan’s, as she comes back from the brink after having a vision of Angel telling her it’s not her time. I worried that Jonathan’s ending might bother some people, that it would seem cheesy and contrived, but he was adamant that Mimi should live at the end of his story; he wanted for his show to end with life, not death. Besides, Angel had died, so it wasn’t like there was an absence of loss and sorrow in his piece. I was ambivalent about his choice to let Mimi live, but Michael and Tim and all of us in the cast were able to find a way to make it feel real; we played it sincerely and fully; after all, near-death experiences did occur in the real world. We hoped our audiences would be moved in the end.

Olen siis samaa mieltä Jonathan Larsonin kanssa.

Rapp Without Youn teatteriversiossa

Mitäs tästä kirjasta vielä sanoisi? Suosittelen sitä ehdottomasti Rentistä kiinnostuneille. Kirja menettää vetovoimaansa loppua kohden, mutta kokonaisuutena pidin siitä. Rapp on muokannut muistelmistaan myös yhden miehen teatteriesityksen, josta on tehty levytys ja se on ostettavissa esimerkiksi iTunesista. Sitäkin voi kokeilla, jos ei jaksa kirjaa lukea.