Thoughts of a Ticket Holder

Kymmenen vuotta sitten (tarkistin ja kauhistuin kuinka nopeasti aika kuluukaan) kirjoitin täällä useammankin kirja-arvion teatteri-ihmisten elämäkerroista. Luonnollisesti minun täytyi paneutua myös Liza Minnellin kaltaisen ikonin muistelmiin, koska kuten niin monet ihmiset, tunnen kyllä Lizan käsitteenä, mutta hän ihmisenä oli itselleni melko tuntematon. Tämän kaiken hän muuttaa kertomalla oman tarinansa rakkaan ystävän Michael Feinsteinin avustuksella kirjoitetussa muistelmateoksessa Kids, Wait Till You Hear This! . Muistelmien nimen mukaisesti Liza usein puhuttelee teoksessa ”nuorisoa” (kids), jonka visioi lukemassa kirjaa. On tavallista, että hän taustoittaa ajankohtaa kertomalla kuinka ”silloin ei ollut Tiktokia” tai ”selfieitä ei oltu keksitty”. Vaikka tiedostankin, että minä 33-vuotiaana realistisesti olen luultavasti sitä nuorisoa, johon hän viittaa, toivon todella, että myös nuorempi yleisö oppii tuntemaan Lizan, koska syytä olisi. Valitettavasti oma skeptinen kokemuksen...

Kuten jotkut saattavat tietää, opiskelen yliopistossa englantia ja alan tehdä graduani kirjallisuudesta. Aikeissani on tehdä tutkielmani parista musikaalitekstistä ja siksi halusin lukea Stacy Wolfin kirjan. Toki se olisi varmasti muutenkin minua kiinnostanut, koska feminismi ja musikaalit ovat elämä. Wolf kertoo kuinka feminismi on näkynyt Broadway musikaaleissa 1950-luvulta lähtien 2010-luvulle asti. Jokainen vuosikymmen käsitellään omana kokonaisuutenaan, jonka yleispiirteet eritellään. Lopuksi hän paneutuu erityisesti musikaaliin Wicked ja sitä ympäröivään fanikulttuuriin. Akateemisesta lähtökohdastaan huolimatta Changed for Good ei ole niin raskaslukuinen kuin voisi kuvitella. Lukijan ei myöskään tarvitse tuntea jokaista Wolfin käsittelemää musikaalia, koska hän osaa hienosti tiivistää olennaisen tiedon. Oman tutkimukseni ulkopuolelta kirjan mielenkiintoisinta antia oli keskustelu 1980-luvun megamusikaaleista. Oma suhteeni The Phantom of the Operan tai Les Miserablesi...

Rakastan Rent-musikaalia. Se on tullut tässä blogissa aikaisemmin hyvin selväksi. On siis lähes ihme, etten ole lukenut Anthony Rappin muistelmia jo aikaisemmin. Kirja alkaa Rappin ensimmäisestä koe-esiintymisestä Rentin workshop-versioon ja päättyy samoihin aikoihin kuin Rappin työputki musikaalin Broadway-produktiossa. Rentin lisäksi tähän ajanjaksoon kietoutuu Rappin elämässä hänen äitinsä kamppailu syövän kanssa ja hänen vaikea rakkauselämänsä, kuten muistelmien nimestä voikin päätellä. Tämä oli nyt kolmas Broadway-näyttelijän elämäkerta, jonka olen lukenut, ja niistä ehdottomasti suosikkini. Se ei kuulosta miltään ylistykseltä, jos olet lukenut kirjoitukseni Patti LuPonen ja Kristin Chenowethin muistelmista, mutta tästä kirjasta ihan tykkäsin. On pari syytä, miksi Rappin muistelmat toimivat paremmin kuin nuo kaksi edellä mainittua. Ensinnäkin se, että Rapp keskittyy vain tuohon tiettyyn ajanjaksoon elämässään, tekee kirjasta paljon paremman kokonaisuuden. Toki mukana o...

Teinivuoteni menivät pitkälti Wicked-musikaalin pauloissa, joten luonnollisesti tunnen Kristin Chenowethin erittäin hyvin. Sanotaan että ”never meet your heroes”, mutta voisin lisätä siihen myös ”or read their autobiographies”. Olen aina tiennyt, että Chenoweth on harras kristitty eikä se ole koskaan aikaisemmin häirinnyt minua. Tässä kirjassa usko on kuitenkin niin vahvassa osassa, että se teki kaltaiseni ateistin olon melko epämukavaksi. Kirja sai minut sanomaan ”voi Jeesus” monta kertaa, mutta ei sillä tavalla kuin Chenoweth ehkä olisi tykännyt. Kirjaa vaivaa yleinen holier-than-thou-asenne, mikä ärsytti minua suunnattomasti. Kirjassaan Chenoweth (haamukirjoittajansa avustuksella) kertoo elämästään hyppien sinne tänne ajasta, tapahtumasta ja ihmisestä toiseen. Ainoastaan Jumala pysyy kokoajan messissä. Se tekee kirjasta helposti hyvin ärsyttävän lukea. Chenoweth itsekin myöntää, että kyseessä ei ole ”tell-all” -vaan pikemminkin ”tell-a-little” -kirja (s. 225). Osasinkin odo...

Olen ollut passiivisesti kiinnostunut lukemaan teatteridiiva Patti LuPonen elämäkerran siitä lähtien kun se ilmestyi vuonna 2010. Mainittiinhan se sentään silloisessa lempisarjassani Gleessäkin! LuPone oli minulle tuttu nimi vierailustaan Will & Grace –tv-sarjassa sekä ylipitkästä Tony-puheestaan että raivokohtauksestaan kuvia räpsineelle katsojalle Gypsy-musikaalin esityksen aikana. Kaikesta tästä voi päätellä, että hän on siis mielipiteitä jakava henkilö. Itse en pitkään tiennyt kumpaa mieltä olin hänestä, mutta kai draamaa-arvostavana henkilönä kallistun LuPonen fanien joukkoon. Mikä kirjaan tarttumisessa on sitten viivästyttänyt? No, niinkin kamalan suuri vaiva kuin Amazonista tilaaminen. Mikä sitten sai tämän laiskamadon viimein luovuttamaan luottotietonsa? No, näiden vuosien varrella aina välillä törmään LuPonen haastatteluihin, joissa viitataan sensaatiomaisiin yksityiskohtiin hänen urastaan, joista en kuitenkaan löydä uteliaisuuttani tyrehdyttävää määrää tietoa goo...