Teinivuoteni menivät pitkälti Wicked-musikaalin pauloissa,
joten luonnollisesti tunnen Kristin Chenowethin erittäin hyvin. Sanotaan että
”never meet your heroes”, mutta voisin lisätä siihen myös ”or read their
autobiographies”. Olen aina tiennyt, että Chenoweth on harras kristitty eikä se
ole koskaan aikaisemmin häirinnyt minua. Tässä kirjassa usko on kuitenkin niin
vahvassa osassa, että se teki kaltaiseni ateistin olon melko epämukavaksi. Kirja
sai minut sanomaan ”voi Jeesus” monta kertaa, mutta ei sillä tavalla kuin
Chenoweth ehkä olisi tykännyt. Kirjaa vaivaa yleinen holier-than-thou-asenne,
mikä ärsytti minua suunnattomasti.
Kirjassaan Chenoweth (haamukirjoittajansa avustuksella)
kertoo elämästään hyppien sinne tänne ajasta, tapahtumasta ja ihmisestä
toiseen. Ainoastaan Jumala pysyy kokoajan messissä. Se tekee kirjasta helposti
hyvin ärsyttävän lukea. Chenoweth itsekin myöntää, että kyseessä ei ole
”tell-all” -vaan pikemminkin ”tell-a-little” -kirja (s. 225). Osasinkin
odottaa, että Chenoweth ei menisi mustamaalaamaan ketään kirjassaan, mutta
toisaalta hän osaa olla paikoitellen todella häijy ihan tarkoituksella ja myös
vahingossa. Ihan ensimmäisessä luvussa Chenoweth avautuu ihan liikaa huonosta
palvelusta lentokoneessa. Hän päättää tilanteen tivaamalla lentoemännän nimeä,
jotta voi ”rukoilla hänen puolestaan” (s. 26):
”Your name. Please.”
”Why?”
”I’d like to pray for you.”
“I don’t need your prayers.”
“Oh, honey,” I tell her truthfully, “we all need prayers. And I’m fixin’ to talk to God about you specifically.”
Huomaatte varmaan nyt mitä tarkoitin sillä
holier-than-thou-asenteella? Kyllä minäkin voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen
kirjan töykeistä asiakaspalvelijoista, mutta silti. Silmäni pyörivät päässäni
niin nopeasti, että meinasi taju lähteä ja tahdoin jättää koko kirjan kesken
heti alkuunsa. Jatkoin kuitenkin urheasti eteenpäin. Myöhemmin Chenoweth kertoo
kuinka raivopäissään outtasi vuokraisänänsä julmin sanoin (s. 97-98). Hän
esittää itsensä kuitenkin tarinan sankarina, koska auttoihan hän tuon miesparan
vihdoinkin ulos kaapista! Ei. Lisäksi Chenoweth puhuu pilkkaavasti pojasta,
jolla on Touretten-oireyhtymä (s. 160) sekä käyttää kepeästi sanoja, kuten ”transu”
ja ”lynkata”, joiden painolastia hän ei selkeästi ymmärrä (s. 182 ja 209). Ei.
Kirjassa oli myös hauskoja tarinoita Chenowethin elämästä. Harmi
vain, että olin kuullut niistä jo lähes jokaisen, koska hän on kertonut kaikki
samat jutut talk show -haastatteluissa, joita katsoin teinivuosinani niin
monta. Yllättäen mielestäni kiinnostavin luku käsitteli Chenowethin taidokasta
stalkkeria.
Vanhana Wicked-fanina halusin tietysti lukea musikaalin varhaisista
vaiheista. Siitä olikin ihan kiinnostavia juttuja, mutta olisin toivonut
enemmän. Onhan Wicked kuitenkin nostettu ihan kirjan nimeenkin. Oli
mielenkiintoista kuinka vähän Idina Menzelistä on puhetta koko kirjassa.
Lähinnä Chenoweth vakuuttelee kuinka huhut siitä, että hän vihaa Menzeliä eivät
todellakaan ole totta. Se tuntui vähän omituiselta puolustelulta.
Idina Menzel ja Kristin Chenoweth musikaalissa Wicked |
Lopputuomioni on, että Kristin Chenowethin elämänkerta on
aikamoista kirjallista kuraa. Naisen suurille faneille se voi olla hauskaa
luettavaa, mutta minua se lähinnä rasitti. Kirja on kuitenkin todella
nopealukuinen, koska ei sisällä mitään syvällisiä ajatuksia, joten ei se
ainakaan montaa lukuiltaani pilannut.
Lähde: Chenoweth, Kristin. 2009. ”A Little Bit Wicked - Life, Love, and
Faith in Stages.” New York: Touchstone.
Kommentit
Lähetä kommentti