Thoughts of a Ticket Holder

Jälleen Once, kuinka ihanaa! Olen jo aikaisemmin kirjoittanut tästä musikaalista vuonna 2013 ja viime syksynä tästä samasta Lilla Teaternin produktiosta, kun se esitettiin ruotsiksi. Once on yksi minulle läheisimmistä musikaaleista ja on todella ihanaa, että sitä on nyt esitetty Suomessa oikein kahdella kielellä. Levitköön Oncen ilosanoma! Once kertoo kahdesta muusikosta, jotka kohtaavat Dublinissa. Toinen on irlantilainen imurikorjaaja ja toinen tsekkiläinen maahanmuuttaja. Yhdessä he alkavat tehdä musiikkia ja sen kautta alkavat toteuttaa imurikorjaajan unelmia, joista hän olisi yksinään jo luopunut. Lopulta unelmatkin muuttavat muotoaan, mutta toteutustapa on edelleen vanhojen muotoinen. Mutta voiko siitä pettyä, kun oma toive toteutuu, vaikka olisi ehtinyt haaveilla jo jostain muustakin? Lilla Teatern – Once – Kuvassa Santeri Helinheimo Mäntylä, Kalle Ruusukallio, Tuukka Leppänen, Aili Järvelä, Joachim Wigelius, Pia Runnakko, Alexander Ulriikka Heikinheimo, Riku Vartiain...

Minä näin Oncen uudelleen! Vuonna 2013 Lontoon produktiosta kirjoittamani postaus on yksi tämän blogin varhaisimpia ja jo silloin halusin nähdä Oncen uudelleen. En silloin saanut aikaiseksi palata ja olen harmitellut sitä erityisesti viime vuosina. Kuullessani, että Once tulisi Lilla Teaterniin tirautin pari onnen kyyneltä. Olin jo hiljaa luopunut toivosta, mutta sitten täysin yllättäen tulee produktio ihan oman maan kamaralle! Sitten iski pandemia. Ostin silti liput ja pidin toivoa yllä. Ostin liput kolmesti ja kolmesti esitys peruttiin. Aloin ajatella, että olin sittenkin oikeassa ajatellessani, että en enää koskaan pääsisi näkemään Oncea. Minulla oli kuitenkin vielä neljäskin lippu varattuna. Ajankohta läheni, rajoitukset lieventyivät ja minäkin matkustin Helsinkiin. Silti viime hetkeen asti pelkäsin, että itse sairastuisin tai vaikka tornado iskisi. Mutta niin ei käynyt! Näin Oncen uudelleen! Once kertoo kahdesta muusikosta, jotka kohtaavat Dublinissa. Toinen on irlantilaine...

Musikaalien levytykset ovat sellaisia, että ne usein tulevat elämääni kovaa ja pysyvät siellä parin kuukauden ajan rankalla toistolla. Koska musikaaleissa on yleensä musiikkia tunnelmasta toiseen, löytää levytyksestä aina sopivan kappaleen omaan fiilikseen. Imettyäni kaiken mehun levytyksestä siirryn taas muuhun musiikkiin ja podcasteihin, kunnes löydän uuden uhrini (samoin kuin sarjamurhaajilla, minullakin on cooling off -jakso välissä.) Kausiluontoisuutensa takia tietyt ajanjaksot jäävät mieleeni juuri tiettyjen musikaalien säveltämänä. Näin vuosikymmenen lopussa on hyvä kohta summata menneitä vuosia ja niiden soundtrackia. On tietysti olemassa musikaaleja, jotka ovat olleet elämässäni mukana niin tasaisesti, että en yhdistä niitä mihinkään tiettyyn ajanjaksoon, kuten esimerkiksi Next to Normal, mutta rajataanpa tämän kirjoituksen sisältö ennen kuin lähden aivan hillittömästi rönsyilemään. Kesä-syksy 2010: Hair Hair oli minulle tuttu jo ennen tätä elokuvan ja kirjastosta ...

Juuri nyt tuntui hyvältä hetkeltä palata blogin ääreen kesätauon jälkeen. Tekstinkäsittelyohjelmani ei tosin ollut samaa mieltä ja yritti estää aikeeni valittaen sitkeästi ohjelmistoviasta, jolle minä en teknillisesti rajoittuneena humanistina osaa tehdä yhtään mitään. Siitä huolimatta päätin nyt kirjoittaa, koska tämähän saattaa kiinnostaa jopa kolmea ihmistä! Antakaa anteeksi mahdolliset typot, koska spell checkiä ei ollut tällä kertaa käytössäni. Antakaa anteeksi myös kaikki anglismit, en mahda niille mitään. Näin kesällä ei ole tullut teatterissa käytyä töiden ja sen aiheuttaman yleisen vetämättömyyden takia. Teatterinörtteyteni on kuitenkin ollut mukana työmatkoilla lähijunassa, kauppareissuilla ja istuessani silmät lasittuneena koneella pelaamassa Candy Crush Sagaa musikaalien cast recordingien muodossa. Tietyt suosikit saavat minut hidastamaan askeliani, jotta ehtisin kuunnella vielä sen yhden kappaleen loppuun tai istumaan aivan liian myöhään ruudun ääressä, koska en maltta...

En tiennyt Once-musikaalista mitään muuta etukäteen kuin sen, että sen pitäisi olla todella, todella hyvä. Yleensä tunnen monet laulut etukäteen ja vähintään edes jotain juonesta, joten oli hyvin virkistävää mennä ihan sokkona katsomoon. Ehkä se oli yksi syy, miksi Once hurmasi minut niin täysin, mutta on myös totta, että se vain on niin todella, todella hyvä. Lavalla on irlantilainen baari, joka on valjastettu toimimaan ihan oikeana baarina ennen esitystä ja väliajalla. Se luo heti kotoisan tunnelman teatterisaliin. Jo hyvissä ajoin ennen esitystä näyttelijät myös tulevat lavalle soittamaan ja laulamaan. Tuollaista en ole aikaisemmin teatterissa nähnyt ja se oli todella mukavaa. Sääliksi vain käy työntekijöitä, jotka joutuvat yrittämään estää ihmisiä ottamasta valokuvia salissa. Siirtymä itse esitykseen ennakkomusisoinnista on saumaton, mikä imaisee heti syvälle tarinaan. Oncen suurin houkutus on se kuinka koruton se on. Se tuntuu jotenkin niin aidolta. Irlanti on tapahtumapa...