Thoughts of a Ticket Holder

Jälleen Once, kuinka ihanaa! Olen jo aikaisemmin kirjoittanut tästä musikaalista vuonna 2013 ja viime syksynä tästä samasta Lilla Teaternin produktiosta, kun se esitettiin ruotsiksi. Once on yksi minulle läheisimmistä musikaaleista ja on todella ihanaa, että sitä on nyt esitetty Suomessa oikein kahdella kielellä. Levitköön Oncen ilosanoma! Once kertoo kahdesta muusikosta, jotka kohtaavat Dublinissa. Toinen on irlantilainen imurikorjaaja ja toinen tsekkiläinen maahanmuuttaja. Yhdessä he alkavat tehdä musiikkia ja sen kautta alkavat toteuttaa imurikorjaajan unelmia, joista hän olisi yksinään jo luopunut. Lopulta unelmatkin muuttavat muotoaan, mutta toteutustapa on edelleen vanhojen muotoinen. Mutta voiko siitä pettyä, kun oma toive toteutuu, vaikka olisi ehtinyt haaveilla jo jostain muustakin? Lilla Teatern – Once – Kuvassa Santeri Helinheimo Mäntylä, Kalle Ruusukallio, Tuukka Leppänen, Aili Järvelä, Joachim Wigelius, Pia Runnakko, Alexander Ulriikka Heikinheimo, Riku Vartiain...

On aina jännittävää, kun pääsee katsomaan jotain musikaalia täysin vailla ennakkotietoja. Kaikki mitä tiesin Niin kuin taivaassa -musikaalista oli, että ihmiset twitter-kuplassani (terveisiä!) todella rakastivat sitä. Kaikki muut ennakko-odotukseni tein musikaalin nimen ja markkinointikuvan perusteella. Pari päivää ennen esitystä näin vanhaa ystävääni ja mainitsin olevani menossa katsomaan tätä musikaalia. Jaoimme samat oletukset: toivottavasti ei liikaa uskontojuttuja ja mahtaako olla kovinkin ruotsalainen. Vastaus on: ei ole, älä huoli ja nojoo mutta myös ei. Helsingin Kaupunginteatteri – Niin kuin taivaassa– Kuvassa Tuukka Leppänen ja Oona Airola – Kuva Otto-Ville Väätäinen Niin kuin taivaassa kertoo maailmankuulusta kapellimestarista Danielista (lausu se päässäsi ruotsalaisittain Daaanielina päästäksesi oikeaan tunnelmaan), joka joutuu terveysongelmien takia lopettamaan uransa ja päättää muuttaa takaisin synnyinseudulleen pieneen kylään. Kaikki kylässä tuntevat hänen maineensa...

Minä näin Oncen uudelleen! Vuonna 2013 Lontoon produktiosta kirjoittamani postaus on yksi tämän blogin varhaisimpia ja jo silloin halusin nähdä Oncen uudelleen. En silloin saanut aikaiseksi palata ja olen harmitellut sitä erityisesti viime vuosina. Kuullessani, että Once tulisi Lilla Teaterniin tirautin pari onnen kyyneltä. Olin jo hiljaa luopunut toivosta, mutta sitten täysin yllättäen tulee produktio ihan oman maan kamaralle! Sitten iski pandemia. Ostin silti liput ja pidin toivoa yllä. Ostin liput kolmesti ja kolmesti esitys peruttiin. Aloin ajatella, että olin sittenkin oikeassa ajatellessani, että en enää koskaan pääsisi näkemään Oncea. Minulla oli kuitenkin vielä neljäskin lippu varattuna. Ajankohta läheni, rajoitukset lieventyivät ja minäkin matkustin Helsinkiin. Silti viime hetkeen asti pelkäsin, että itse sairastuisin tai vaikka tornado iskisi. Mutta niin ei käynyt! Näin Oncen uudelleen! Once kertoo kahdesta muusikosta, jotka kohtaavat Dublinissa. Toinen on irlantilaine...

Marraskuussa koitti toisen Taidetestaajat -reissumme vuoro onnistuneen Rovaniemen keikan jälkeen. Näin jälkikäteen on mukava muistella reissua, mutta voin rehellisesti sanoa, että matkaa edeltävillä viikoilla meinasin stressata itseni hengiltä tai no ainakin stressasin itseni kahteen kuumetautiin. En silti olisi jättänyt vierailua tekemättä mistään hinnasta, koska se oli kuitenkin monelle oppilaalle ainutlaatuinen kokemus. Siksi Taidetestaajat onkin niin tärkeä hanke, koska se takaa kaikille kasiluokkalaisille tilaisuuden nähdä taidetta ja omaa kotimaata heidän asuinpaikastaan tai varallisuustilanteestaan huolimatta. Reissupäivä alkoi minun osaltani kello kolmen herätyksellä. Olin onneksi laittanut jo kahdeksan aikaan maate, mutta silti unta oli tullut kerättyä paljon vähemmän kuin ihminen tarvitsee. Minulla ei ole omaa autoa enkä kehdannut vaivata iskää keskellä yötä, joten suuntasin taksilla bussiyhtiön varikolle ja lähdimme kuskin kanssa noutamaan oppilaita pysäkeiltään ympär...

Kuten niin monella 90-luvun lapsella, on Disneyn Pienellä merenneidolla suuri paikka sydämessäni. Disneyn elokuvamusikaalit ovat vaikuttaneet suuresti siihen, että olen rakastunut musikaaleihin ja Pieni merenneito ei ole mikään poikkeus, vaikka en suureksi harmikseni sitä koskaan omistanutkaan VHS:llä. Lainasin kasetin kirjastosta aina kuin mahdollista ja harjasin Ariel -barbieni punaisia hiuksia toivoen omistavani itse samanlaiset. Seurasin teininä myös aktiivisesti näyttämöversion rantautumista Broadwaylle, koska noh seurasin silloin mitä tahansa Broadway uutisia. Kuuntelin musikaalin levytystä usein ja tapitin yhden bootleginkin läpi. Siksi Helsingin kaupunginteatterin produktion näkeminen oli minulle selviö, mutta samalla kuvittelin tietäväni, mikä minua odottaa. Olin väärässä. Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – © Disney Pieni merenneito on tarinana todella tärkeä. Jos joku väittää, että se kertoo vain teini-ihastuksesta ja miehen löytämisestä nais...

Huomioithan, että tämä kirjoitus sisältää keskustelua Kinky Boots -musikaalin juonesta. Jos tahdot välttyä kaikilta spoilereilta, ole hyvä ja palaa lukemaan nähtyäsi musikaalin itse. Minulla on ollut nyt useita tilaisuuksia käydä katsomassa Kinky Boots maailmalla, mutta olen aina lykännyt sitä, koska olen ajatellut, että ehdin kyllä myöhemmin. Kun kuulin, että Kinky Boots tulee Helsingin kaupunginteatteriin, ajattelin, että no niin nythän se hetki on koittanut! Järjestelin itselleni musikaalitäytteisen syysloman ja koko putken aloitti Kinky Boots. Kinky Boots kertoo vastentahtoisesta kenkätehtaan perijästä, Charliesta, ja Lola-nimisestä drag queenista, jotka kohtaavat sattumalta englannin yössä, mutta päätyvät auttamaan toinen toistaan. Charlie oli jo muuttanut rakkaansa perässä Lontooseen, kun hänen isänsä äkillinen kuolema pakottaa hänet perheyrityksen johtoon. Kenkätehtaan tuotteille ei ole kysyntää, mutta kohdattuaan Lolan Charlie keksii lähteä täyttämään markkinarakoa up...

Vihdoinkin ehdin taas kirjoittaa! Opiskeluni on nykyään lähinnä pelkkää koneella kirjoittamista, joten vapaahetkinäni en jaksa juuri tekstitiedostoja tuijotella (Netflixiä kyllä) ja blogi on jäänyt sangen laiminlyödyksi. Vuoden 2016 ensimmäiseksi teatteriesitykseksi valikoitui Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi. En tiennyt esityksen sisällöstä juurikaan mitään, mutta olen lukenut Twitteristä paljon, paljon ylistäviä juttuja musikaalista. Pakkohan sen on jostain kertoa, kun fanit menivät ihan sekaisin, kun tuotanto julkistettiin. Olen aina vierastanut kaikkea vampyyriaiheista, joten osasin odottaa, että yhtä suureen hurmokseen tämä musikaali ei minua ajaisi. Olin siitä oikeassa, mutta olihan tämä musikaali ihan jees! Siitä huolimatta on tarinassa minun mielestäni myös ikäviä piirteitä. Vampyyrien tanssi kertoo rakkaudesta, kaihosta ja houkutuksesta. Professori Abronsius ja hänen assistenttinsa Alfred ovat tutkimassa vampyyreja, kun Alfred iskee silmänsä majatalonomi...

Teininä vannoin, että Suomessa ei varmasti vuosikymmeniin nähdä maailmalla suuria hittimusikaaleja, kuten Wicked, The Phantom of the Opera tai varsinkaan Billy Elliot. Olin vakuuttunut, että resurssit eivät yksinkertaisesti riitä ja viimeisen kohdalla, että lapsinäyttelijöitä ei löydy. Kuinka ihanaa onkaan, että olin niin täydellisen väärässä. Helsingin kaupunginteatteri on kunnostautunut ottamalla riskejä näillä isoilla produktioilla ja teatterilla onkin sen takia erityispaikka sydämessäni. Ostin jo keväällä lipun näytökseen, koska tiesin, että tätä ei voi missata, mutta suureksi ilokseni sain työpaikkani kautta lipun myös aikaisempaan harjoitukseen. Teatteria ei voi koskaan olla liikaa! Billy Elliotin tarina on monelle tuttu vuoden 2000 elokuvasta. Itse ainakin järkytyin, kun eräs työkaverini kertoi, ettei ole koskaan kuullutkaan koko leffasta. Nuori poika löytää rakkauden tanssiin englantilaisessa kaivoskylässä ja joutuu taistelemaan rakkautensa puolesta perheensä painostuk...

Tänään heräsin 6.30 suunnatakseni hyvissä ajoin Helsingin kaupunginteatterin kahdeksalta alkavalle roolivaatekirpputorille. Herätysaika tuntui ennemminkin keskiyöltä, mutta uteliaisuuteni voitti uneliaisuuden. Saavuin teatterille puoli kahdeksan aikaan, mutta paikalle oli jo muodostunut mukava kymmenisen metriä pitkä jono innokkaita ihmisiä. Tulin paikalle kuitenkin juuri oikeaan aikaan, koska kymmenen minuuttia myöhemmin taakseni oli jo kerääntynyt vähintään yhtä pitkä jono. Kaikki vaikuttivat hyväntuulisilta varhaisesta ajankohdasta huolimatta, mutta pari jonossa kaveriverukkeella etuillutta tyyppiä ärsytti minua henkilökohtaisesti. Olenhan perinteinen jonotusnatsi. Ovien auettua sisäänotettavien määrää säännösteltiin, joten hirvittävää tungosta ei päässyt muodostumaan. Itse pääsin vielä ”ensimmäisessä erässä” sisälle, joten suosittelen todellakin tulemaan paikalle vähintään sen puoli tuntia aikaisemmin, koska odottelemaan joutuu kuitenkin, jos ei mahdu heti sisälle. Pari aarteenme...

Jos minulta kysytään, Tohtori Zivago ei ole tarina, joka suorastaan vaatisi musikaaliversiointia. Sellainen siitä on kuitenkin tehty ja on Helsingin kaupunginteatterin syksyn panostus. Musikaali itsessään ei ole ilmeisesti ollut mikään suuren luokan maailmanmenestys ja levytystäkään ei ole tehty, joten ei ole ihme, etten tiennyt siitä etukäteen yhtään mitään. Helsingin produktio onkin musikaalin Euroopan kantaesitys. Itse Tohtori Zivagon tarina oli etukäteen jokseenkin tuttu minulle 11-vuotiaana traumoja aiheuttaneesta minisarjasta. Musikaalin tarina lähtee liikkeelle päähenkilön, Jurin, isän hautajaisista, mutta siirtyy nopeasti eteenpäin Jurin aikuisuuteen ja Venäjän vallankumousten aikaan. Nopeat hypyt ajassa eivät tunnu lainkaan töksähteleviltä vaan ne on toteutettu hyvin teatterin mahdollisuuksia käyttäen. Lavastus ja lavan käyttö toimivat mielestäni todella hyvin läpi koko musikaalin. Puvustus oli erittäin hyvä ja jäin kadehtimaan Laran käyttämää pitkää takkia. Tarinan ”venä...