Niin kuin taivaassa

On aina jännittävää, kun pääsee katsomaan jotain musikaalia täysin vailla ennakkotietoja. Kaikki mitä tiesin Niin kuin taivaassa -musikaalista oli, että ihmiset twitter-kuplassani (terveisiä!) todella rakastivat sitä. Kaikki muut ennakko-odotukseni tein musikaalin nimen ja markkinointikuvan perusteella. Pari päivää ennen esitystä näin vanhaa ystävääni ja mainitsin olevani menossa katsomaan tätä musikaalia. Jaoimme samat oletukset: toivottavasti ei liikaa uskontojuttuja ja mahtaako olla kovinkin ruotsalainen. Vastaus on: ei ole, älä huoli ja nojoo mutta myös ei.

Helsingin Kaupunginteatteri – Niin kuin taivaassa– Kuvassa Tuukka Leppänen ja Oona Airola – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Niin kuin taivaassa kertoo maailmankuulusta kapellimestarista Danielista (lausu se päässäsi ruotsalaisittain Daaanielina päästäksesi oikeaan tunnelmaan), joka joutuu terveysongelmien takia lopettamaan uransa ja päättää muuttaa takaisin synnyinseudulleen pieneen kylään. Kaikki kylässä tuntevat hänen maineensa taiteilijana, mutta eivät tiedä, että hän on todellisuudessa kotikylän poikia. Paikalliset asukkaat ovat uteliaita ja ystävällisiä (yhtä SUURTA poikkeusta lukuun ottamatta) mutta paikassa vallitsee vaikenemisen kulttuuri. Puhetta on, mutta oikeasti keskustelua vaativista vaikeista asioista ollaan hiljaa. Vastahakoinen Daniel ryhtyy kirkon kanttoriksi ja näin ollen myös aktiivisen kyläkuoron vetäjäksi. Danielin johdolla kuorolaiset löytävät äänensä niin musiikkia kuin elämää varten.

Yksinkertaisesti sanottuna Niin kuin taivaassa on kaunis musikaali. Sen tarina on kaunis. Sen musiikki on kaunista. Sen lavastus on kaunis. Valaistus on kaunis. Roolisuoritukset ovat kauniita. Musikaalia katsoessani ajattelin koko ajan vain kaunista, kaunista, KAUNISTA! Tämä kauneuden määrä nostaa myös tarinan tummat kohdat esille aivan uudella syvyydellä. Itkin katsomossa tunteiden koko skaalalla. Olin liikuttunut kauneudesta, ilosta, pelosta ja surusta. Esityksen jälkeen olin ihan loppu kaikista näistä tunteista. Toisaalta miten virkistävää vain tuntea niin paljon! Poistuin salista ripsivärit ympäri luomia levinneenä.

Kuvailin jo lavastusta kauniiksi, mutta jos mennään asiaan vähän syvemmin, voin todeta, että Niin kuin taivaassa käyttää tilaa todella hyvin. Valaistus on erityisen onnistunutta ja antaa omalla osaltaan pontta moneen kohtaukseen ja taas niihin Tunteisiin. Katsoja todella tuntee, missä vuodenajassa tai vuorokaudenajassa ollaan ja kuinka aika kuluu. Valaistus myös loi tarvittavan eron katsomon ja lavan välille, joka mahdollisti tarinaan täydellisen uppoutumisen. Voisi ajatella, että tämä on itsestäänselvyys, mutta saman viikon aikana viisi teatteriesitystä nähneenä voin sanoa, että näin ei aina valitettavasti ole, varsinkaan isossa katsomossa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Niin kuin taivaassa – Kuvassa Amos Lindblom ja Tiina Peltonen – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Säveltäjä ja toinen sanoittaja Fredrik Kempe on minulle oikein tuttu ilmestys Melodifestivalenista, jossa vuosittain kilpailee aina useita hänen kappaleitaan. Etukäteen olin hieman arvelevainen siitä, miten syvällisellä tasolla musiikissa oltaisiin. Tämä on kuitenkin mies, joka rimmasi sanan impossible sanalla possible. Nyt kuitenkin tiedän, että Mellojen sanoisinko yksinkertaisemmat biisit ovat vain osoitus siitä kuinka Kempe taitaa erinomaisesti eri tyylilajit ja osaa tarvittaessa tehdä musiikkia vaikka mihin tarkoitukseen. Niin kuin taivaassa on hallussa sekä juonta tehokkaasti siivittävät kappaleet että tiettyä tunnetilaa välittävät biisit. Mielestäni montaasit ovat erityisen vahvasti toteutettuja tässä musikaalissa.

Musikaalin roolitus on täydellinen. Kaikki tekevät uskomattomat roolisuoritukset ja mukana ei ole murustakaan epäuskottavuutta. Näyttelijät saavat hahmot erottumaan sekä yksilöinä että tulemaan yhteen kuorona ja yhteisönä. Samoin ne hahmot, jotka eivät kumpaankaan porukkaan osu, erottuvat syineen joukosta. Kaikki näyttelijät ansaitsisivat mainintansa, mutta laiskuuttani en jaksa alkaa luetella heitä kaikkia (sorppa), mutta haluan erikseen nostaa esiin Eelis Ignatiuksen seitsemänvuotiaana Danielina (tai ainakin olen melko varma, että se oli hän, lapsia on niin hankala tunnistaa kuvista.) Tuo lapsi sai tunteeni veitsenterälle aina lavalle astuessaan.

Helsingin Kaupunginteatteri – Niin kuin taivaassa – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Ennakkoon pohdin tosiaan sitä kuinka ”ruotsalainen” tämä musikaali tulisi olemaan. Paljon ruotsalaista viihdettä kuluttavana en sano tätä mitenkään halventavasti, mutta uskon, että muut asiaan vihkiytyneet luultavasti tietävät täsmälleen, mitä tarkoitan. Se, että tarinan henkilöt ovat ruotsalaisia on selkeästi osa tarinaa, mutta minun näkemykseni mukaan teemat ovat meille kaikille pohjoismaalaisille ja erityisesti pienten kaupunkien kasvateille tuttuja. Suomalainen puhumattomuuden kulttuuri on erilaista kuin ruotsalainen, mutta se että isoista jutuista vaietaan ja muiden asioihin ei juuri puututa, on yhteistä. Se, että se tapahtuu tässä tarinassa Ruotsissa, voi kuitenkin myös olla portti tarkastella tätä meidänkin omaa ongelmaamme tietyn etäisyyden turvin. Emmehän me noin tee, suomalaiset sanoo suoraan! Mutta sanommeko todella? Vai olemmeko sittenkin vain kokonaan hiljaa?

Viimeisinä sanoinani haluaisin vain ilmaista vielä kerran kuinka uskomaton kokemus Niin kuin taivaassa näkeminen oli. En todellakaan ollut sateessa paikalle rämpineenä mitenkään erityisen alttiilla tuulella imeytyä näin täydellisesti mihinkään teokseen, mutta tämä musikaali otti minut aivan todelliseen otteeseen. Esityksen lopussa olin niin syvällä tarinassa, että hätkähdin yhdessä kohtaa ääneen niin että säikäytin itseni. Onneksi lähistölläni oli tyhjää tilaa niin en häirinnyt ketään. Lippu Niin kuin taivaassa -musikaalia katsomaan on sijoitus onneen. Usko minua.