Minä en koskaan uskonut Wicked-elokuvan oikeasti tulevan. Kirjoitan tätä aloituskappaletta ennen elokuvan näkemistä enkä edelleenkään ole täysin vakuuttunut, että se on olemassa. Mikä lie tekoälyskämmi sekin tulee olemaan. Tämä johtuu siitä, että olen ollut Wicked-fani vuodesta 2006 ja tätä elokuvaa on huhuttu ja jopa lupailtu monen monta kertaa vuosien varrella. Jopa niin kauan sitten, että Broadwayn alkuperäiset Elphaba ja Glinda Idina Menzel ja Kristin Chenoweth olivat yhä potentitaalisia vaihtoehtoja päärooleihin (fanien fantasioissa, todellisuudessa he olisivat varmaan olleet liian vanhoja jo silloin). Mutta tänään minun pitäisi vihdoin istua elokuvateatterin penkkiin ja saada nähdä se Wicked-elokuva, josta 14-vuotias minä pystyi vain unelmoimaan.
Olen suunnitellut tänne blogiini kirjoitusta elämästäni Wicked-fanityttönä useamman kerran. Ensimmäisen kerran blogin 1-vuotisjuhlan kunniaksi kokonaista 10 vuotta sitten. En ole kuitenkaan koskaan saanut aikaiseksi kirjoittaa sitä. Riittäköön siis tämä pieni summaus tähän elokuvapostauksen alkuun. Tutustuin Wickediin kuultuani kappaleen Dancing Through Life Youtubesta animevideon taustamusiikkina. Sen jälkeen latasin LimeWirellä cast recordingin ja bootleg-videon alkuperäisellä Broadway roolituksella. (Mainitsinko jo, että vuosi oli tosiaan 2006 – siltä varalta, että nämä lauseet eivät löyhkänneet tarpeeksi nollarilta?) Siitä eteenpäin se oli menoa se. Teinivuosieni loppuun asti olin hardcore Wicked-fani. Keräsin mitä rakeisimpia bootlegeja kovalevyt täyteen (tämän takia uskon, että minulle ei ole koskaan ollut tärkeää onko tv:ni kuva hd-laatua vai ei), osasin kaikki vuorosanat ulkoa, kyttäsin uusia roolituksia kuin kuuta nousevaa ja matkustin kaksi kertaa Lontooseen katsomaan musikaalia paikan päälle. Koko homman kruunasi Helsingin kaupunginteatterin tuotanto musikaalista esityskaudella 2010-2011. Minä todellakin rakastin Wickediä.
Vuosien varrella fanitukseni hiljalleen laantui. Muut musikaalit tuntuivat ”aikuisemmilta” ja Wickedin kuuntelu kuihtui. Sen näkee mm. siinä, että tässä blogissa Wickediä ei ole käsitelty kuin epäsuorasti Kristin Chenowethin hirveän elämäkerran ja Stacy Wolfin akateemisen otteen kautta. Viimeisen kerran olen nähnyt lavamusikaalin Lontoossa kesällä 2013. Mutta kun ensimmäiset vuodetut videot tulivat julki Wickedin kuvauksista keväällä 2022, tunsin kuinka Jotain heräsi sisälläni. Jotain, jonka luulin jo kuolleen vanhuuteen. Odotan jännityksellä, mitä tunteita elokuvan näkeminen oikein herättää. Vielä kaksi tuntia ja 52 minuuttia h-hetkeen.
Se on olemassa! Ja se on hyvä! Me voitimme!
Jos kuitenkin yritän tehdä tämän postauksen edes jokseenkin oikeaoppisesti ja vaikka kerron vähän Wickedistä tähän väliin. Wicked perustuu Gregory Maguiren samannimiseen romaaniin, joka taas perustuu L. Frank Baumin Ihmemaa Oz -kirjaan ja siitä tehtyyn samannimiseen klassikkoelokuvaan, jossa nimensä mukaisesti ihmeellistä Ozin maailmaa johtaa suurenmoinen Velho. Wickedissä tuon tarinan pahalle vihreälle noidalle on annettu nimi, Elphaba, ja musikaali kertoo tarinaa hänen näkökulmastaan. Wickedin nyt elokuvissa oleva ensimmäinen osa kertoo ajasta ennen Baumin kirjoittamaa tarinaa. Elphabaa on aina kavahdettu hänen vihreän ihonvärinsä takia ja hän on näin kehittänyt kovan kuoren itselleen. Saattaessaan rakasta pikkusiskoaan opintielle Shizin yliopistoon Elphaba saa ensimmäistä kertaa elämässään tunnustusta, kun hänen taikakykynsä huomataan koulun taikuudenopettajan toimesta. Tästä innostuneena Elphaba haaveilee saavansa tunnustusta myös suurelta Velholta. Jäädessään opiskelijaksi Shiziin Elphaba saa huonetoverikseen vastakohtansa. Siinä, missä Elphabaa on aina painettu alaspäin, Galinda on viehättävänä ja hyväosaisena sosiaalisen hierarkian huipulla. En lähde selittämään juonta enää enempää, etten spoilaa vahingossa koko elokuvaa, mutta menossa mukana on konfliktia, bileitä, valtiollista syrjintää ja kapinaa.
Näyttämömusikaalina koko Wicked on kestoltaan noin 2 tuntia ja 30 minuuttia, jos väliaikaa ei lasketa. Elokuvaversio on jaettu kahteen osaan ja pelkästään tämä ensimmäinen on kestoltaan 2 tuntia ja 40 minuuttia. Minä ja varmasti muutkin fanit olimme huolissamme, että tarinaa olisi turhaan venytetty, mutta näin ei omasta mielestäni ollut. Mukana ei ollut mitään Boqin pitkää ja synkkää taustatarinaa, kuten osa meistä pelkäsi (ehkä kakkososassa sitten). Lisäkesto tulee siitä, että elokuvassa voidaan näyttää enemmän asioita kuin lavan rajoitteissa, joten tiettyjä tarinan osa-alueita on valotettu enemmän. Katsojana sain tavallaan vastauksen pieniin juoniaukkoihin, joita en ollut tullut koskaan tarkemmin ajatelleeksikaan. Suurimmat parannukset olivat mielestäni se kuinka Elphaban lapsuutta oli valotettu enemmän ja kuinka Madame Morriblen hahmoa on hienosäädetty niin, että hänen tarkoitusperänsä tulevat paremmin esiin.
Ei Wicked kuitenkaan ole tarinaltaan täydellinen. Elokuvassa heikoimmat kohdat ovat samat kuin lavamusikaalissa. Something Bad -kappaleeseen oli mielestäni tuotu yllättävänkin hyvin lisää syvyyttä, mutta sitten taas I’m Not That Girl korostui entistä turhempana. Ehkä se johtuu siitä, että musikaalin mukamas heteroseksuaalinen rakkaustarina puhuttelee minua vuosi vuodelta yhä vähemmän. Tämän lisäksi Velhon osuudet tuntuivat turhan venytetyiltä ja uskon, että tämä johtuu siitä, että Jeff Goldblumista oli haluttu repiä kaikki ilo irti sen sijaan, että oltaisiin mietitty, onko se kaikki nyt ihan tarpeen.
Wickedin ohjaaja Jon M. Chu on täydellinen valinta tähän elokuvaan. Hänellä on juuri oikeanlaista silmää sille, miten tuoda musikaalin elementtejä elokuvamuotoon. Tämä korostuu erityisesti suurissa joukkokohtauksissa, mutta myös pienemmissä ripauksissa taianomaisuutta ympäri elokuvaa. Lisäksi loppuosio, jossa Elphaba lentää oli erittäin näyttävä. En laske sitä spoileriksi, koska sitä näytetään jo mainoksissakin. Kaikista tärkeintä minulle kuitenkin on se, että elokuvaversio tuntuu raikkaalta. Se on ihan oma teoksensa erillään lavamusikaalista ja molemmat ovat pirun hyviä. Arvostin kuitenkin sitä, että mukana oli hyvin selkeä lahja meille vanhan liiton faneille. En kerro tarkemmin, mikä se on, koska olin itse niin iloisesti yllättynyt, että hätkähdin ääneen.
Roolitus on myös erittäin onnistunut. Ariana Granden valintaa G(a)lindan rooliin on mielestäni kummeksuttu yllättävänkin paljon, koska minusta hän on niin ilmiselvä Glinda. Hän tuo hahmoon juuri oikean määrän laulullista taitoa sekä söpöä energiaa pop-tyyliin. Kaltaiseni Wicked-fani ei voisi hyväksyä rooliin ketään, jolle tämä olisi yksi rooli muiden joukossa ja Arianalle tämä on selkeästi sydämen asia. Cynthia Erivo Elphabana on taas niin täydellistä roolitusta, että en olisi uskaltanut edes haaveilla sellaisesta. Hänen äänensä on ihan käsittämätön. Jonathan Bailey on karismansa perusteella loistava Fiyero. Hän tuo Dancing Through Life -kappaleeseen sellaista kiimaista energiaa, että huomasin miettiväni, onko Shizin yliopisto jokin biseksuaalinen akatemia (tulin siihen tulokseen, että on).
Miltä se sitten tuntui vanhasta Wicked-fanista vihdoin nähdä tämä elokuva? Kuten alussa kirjotin, olen suhtautunut hyvin kyynisesti siihen, onko mitään elokuvaa edes tulossa, joten en ollut asettanut sen kummempia odotuksia asialle. Samoin en ollut ehkä henkisesti riittävän valmistautunut ja ajatellut, mitä tunteita tämä elokuva voisi nostaa pintaan. Kun elokuva vihdoin alkoi, tunsin hymyileväni heti kuullessani tutut No One Mourns the Wicked -kappaleen alkutahdit. Ennen samaisen kappaleen loppumista huomasin täriseväni ja itkeväni valtoimenaan. On aina niin erityistä, kun yllättäen saakin jotain, minkä suhteen oli jo luopunut toivosta. Viimeksi näin kävi minulle, kun Sipilän hallitus yllättäen erosikin kautensa loppusuoralla.🎶Good news!🎶
Mutta jos tarkkoja ollaan, koko musikaali ei ole vielä julkaistu elokuvamuodossa. Tämä oli vasta ensimmäinen osa, joka vastaa musikaalin ensimmäistä näytöstä. On siis mahdollista, että minua vielä puijataan. Mutta en enää kuitenkaan usko siihen. Odotan jo innolla Arianan versiota Thank Goodnessista ja Cynthian varmasti veret seisauttavaa tulkintaa No Good Deedistä. Lisäksi toivon, että toisessa osassa syvennetään Elphaban siskon Nessarosen hahmoa sekä Elphaban ja Glindan välillä selkeästi olevia romanttisia kemioita. Lavamusikaalissa asiaa sivutaan lähinnä sen kautta, mitä ei sanota ja korostetaan heidän välillään olevaa Ystävyyttä isolla y:llä. Maailma on kuitenkin hyvin erilainen kuin musikaalin saadessa ensi-iltansa vuonna 2003. Sanoisin, että olemme odottaneet tarpeeksi kauan.
Lisäksi olen valmis aloittamaan veikkauskilpailun kakkososan kestosta. Toinen näytös on ensimmäistä lyhyempi – noin tunnin mittainen. Arvaankin elokuvaversion kestoksi napakkaa kahta tuntia. Palataan asiaan ensi vuonna.
Kommentit
Lähetä kommentti