Jos minulta
kysytään, Tohtori Zivago ei ole tarina, joka suorastaan vaatisi
musikaaliversiointia. Sellainen siitä on kuitenkin tehty ja on
Helsingin kaupunginteatterin syksyn panostus. Musikaali itsessään
ei ole ilmeisesti ollut mikään suuren luokan maailmanmenestys ja
levytystäkään ei ole tehty, joten ei ole ihme, etten tiennyt siitä
etukäteen yhtään mitään. Helsingin produktio onkin musikaalin
Euroopan kantaesitys. Itse Tohtori Zivagon tarina oli etukäteen
jokseenkin tuttu minulle 11-vuotiaana traumoja aiheuttaneesta
minisarjasta.
Musikaalin tarina
lähtee liikkeelle päähenkilön, Jurin, isän hautajaisista, mutta
siirtyy nopeasti eteenpäin Jurin aikuisuuteen ja Venäjän
vallankumousten aikaan. Nopeat hypyt ajassa eivät tunnu lainkaan
töksähteleviltä vaan ne on toteutettu hyvin teatterin
mahdollisuuksia käyttäen. Lavastus ja lavan käyttö toimivat
mielestäni todella hyvin läpi koko musikaalin. Puvustus oli
erittäin hyvä ja jäin kadehtimaan Laran käyttämää pitkää
takkia. Tarinan ”venäläisyys” tuntui aidolta ja selkeästi
asiantuntevaa konsulttia on käytetty.
Mukana olleista
näyttelijöistä monet olivat minulle jo ennestään tuttuja
Helsingin kaupunginteatterin muista produktioista. Tuukka Leppäsen
äänestä ja näyttelijätaidoista olen vakuuttunut jo aikaisemmin
ja oli hienoa nähdä hänet vihdoinkin ”ensimmäisessä aikuisen
miehen roolissaan”, kuten käsiohjelmassakin asia luonnehditaan.
Juri Zivagon roolissa hän saa todellakin käydä läpi hurjan
kehitystarinan näyttämöllä. Anna-Maija Tuokko onnistuu hienosti
tekemään Laran roolista kohtalokkaan ja vahvan. Antti Timosen tekee
myös hyvin moniulotteisen roolisuorituksen ja on paikoitellen hyvin,
hyvin pelottava. Minun on aina pakko mainita Petrus Kähkösen ääni
saadessani vain siihen tilaisuuden, joten tässä se tulee: se on
upea. Kähkösen esiintyminen nuorena sotilaana muistuttaa
koskettavasti sodan rumuudesta. Tanssia ja liikettä oli yhdistetty
tarinaan hyvin taitavasti ja koko ensemble ansaitsee paljon
kiitoksia.
Tohtori Zivagon
suurin ongelma on minun mielestäni sen musiikki. Siinä ei ole
mitään vikaa, mutta se ei myöskään säväytä. Musiikki ohjaa
kyllä tarinaa mukavasti eteenpäin ja tarina toimii hyvin
musikaalina, mutta mikään musiikkinumero ei saa katsojaa oikein
pysähtymään ja jäämään kummittelemaan mieleen esityksen
jälkeenkin. Pari kunnon showstopperia olisi nostanut koko musikaalin
ihan uusiin mittoihin. Koska itse tarinassa käydään läpi suuria
tunteita ja tapahtumia, olisi samaa voimaa toivonut mukaan
musiikkiin.
Kokonaisuudessaan
Tohtori Zivago oli hyvin synkkä ja ajatuksia herättävä
teatterikokemus. Se ei sorru hyvän ja pahan mustavalkoiseen
erotteluun vaan näyttää, että molempia löytyy kaikista
yhteiskuntaluokista ja, että pahuus voi hiipiä ihmiseen hyvistä
tarkoitusperistä huolimatta. Tohtori Zivagossa ei suojella katsojaa
levottomien aikojen karuudelta ja se on hyvä asia. Nuorille
katsojille tarina voi olla liian rankka, mutta aikuisille suosittelen
musikaalia. Erityisesti niille, joiden mielestä musikaalit ovat
oletusarvoisesti tyhjäpäistä rallattelua. Näkevät ainakin, että
näin ei ole.
Erityismaininta
vielä käsiohjelman kannen glitteristä.
Lähde: Tohtori
Zivago -käsiohjelma
Jess, vihdoin joku joka jakaa mielipiteeni tästä musikaalista. Musikaalifanit tuntuvat vierastavan sitä juurikin tuon musiikin vuoksi (enkä ihmettele), mutta minulle sen laimeus jäi lopulta sivuseikaksi, koska pitkästä aikaa lavalla kerrottiin kunnon tarina ilman mustavalkoisuuksia ja ällöttävän Hyviä Ihmisiä.
VastaaPoista