Menin
katsomaan Tampereen työväen teatterin versiointia The Addams Family
-musikaalista ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Mitään
suurta pettymystä en siis kokenut, mutta en ilahtunutkaan.
Suhtautumistani kuvaa parhaiten sanoilla ”no jaa”.
Kuten
varmasti monelle yhdysvaltojen ulkopuolella, The Addams Family oli
minulle tuttu lähinnä käsitteenä. Tiesin, että hahmot ovat
tällaisia kummitusmaisia ja siinä kaikki. Muistin kuinka
Wednesdayta Broadway versiossa esittänyt Krysta Rodriguez kommentoi
haastattelussa, että musikaalin suuri ongelma oli siinä, että
kaikilla on niin suuret odotukset, koska kaikilla on oma visionsa
siitä millainen The Addams Family -musikaalin pitäisi olla. Minulle
ongelma oli taas päinvastainen. En osannut nauttia musikaalista,
koska hahmot eivät olleet minulle tuttuja ja sen vuoksi täysin
yhdentekeviä. Itse musikaalissa hahmoihin ei pääse tutustumaan
kunnolla ja tuntuu, että katsojan oletetaan jo olevan ”juonessa
mukana”. Kokemuksesta jäi enemmänkin sellainen tunne, että
musikaali on lähinnä ”live on stage” -kokemus The Addams
Familyn faneille ennemmin kuin yksinään pärjäävä teatteriteos.
Juoneltaan
musikaali on perinteinen ”perheet kohtaavat” -tarina: Addamsin
perheen tytär Wednesday on menossa naimisiin ja nuorenparin perheet
esitellään ensimmäistä kertaa toisilleen. Juoni on hyvin
yllätyksetön ja seuraa hyvän mielen komedian kaavaa, jossa ensin
kaikki menee sekaisin, mutta lopulta kaikki kääntyy hyvin ja kaikki
ovat oppineet jotain tärkeää itsestään. Itse kaipaan teatterilta
enemmän syvyyttä ja älyvapailta komedioiltakin yllätyksellisempää
juonta. Tarinassa olisi potentiaalia käsitellä kysymystä siitä,
mikä oikeastaan on ”normaalia”, mutta se jää hyvin ohueksi ja
toimii vain muutamien naurujen tarjoajana. Monella tapaa The Addams
Family tuntui jotenkin vanhanaikaiselta. Rakenteeltaan musikaali
muistutti vanhoja televisio-ohjelmia erillisine kohtauksineen joiden
väleihin aina jätettiin selkeästi tilaa aplodeille, mikä teki
kokonaisuudesta vähemmän sulavan. Musikaalin ensimmäinen laulu
myös toimi eräänlaisena tunnusmusiikkina, jonka aikana hahmot
kävivät poseeraamassa lavalla ja Addamsin perheen ”erikoisuus”
pohjustettiin. Omasta mielestäni tuo kappale oli turhan pitkitetty.
The
Addams Family on komedia, joka tarjoaa kyllä muutamia nauruja
kaltaiselleni hieman kyynisemmällekin katsojalle. Vitsien
kohderyhmää on kuitenkin hieman vaikeampi hahmottaa. Tavallaan
hirviöistä ja luurangoista ammentava tarinan perusasetelma tuntuisi
viihdyttävän lapsikatsojia. Heitä näkyi myös paljon katsomossa
ja jutut tuntuivat viihdyttävän heleästä naurusta päätellen.
Toisaalta taas mukana on paljon seksivitsejä, jotka taas eivät ole
oikein lapsille sopivia. Kokonaisuutena The Addams Family on siis
hieman väliinputoaja tässä mielessä, että se tarjoaa hieman
viihdykettä sekä lapsille että aikuisille, mutta ei kummallekaan
kovin paljon.
Näyttelijät
olivat mielestäni The Addams Familyn suurin vahvuus. Kaikki osaavat
hommansa ja erityisesti Puntti Valtonen oli todella viihdyttävä
perheen isän roolissa. Eriikka Väliahde ja Valtonen esittivät
pariskuntaa myös TTT:n Next to Normal -versioinnissa ja olivat
mielestäni kuitenkin jotenkin uskottavampi pariskunta tässä
musikaalissa. Väliahde myös oli hienosti omaksunut Mortician
keinahtelevan kävelytyylin.
Musiikillaan
The Addams Family ei jättänyt minuun juuri minkäänlaista
muistikuvaa. Ensimmäinen Kun olet Addams -kappale jäi päähäni
soimaan, mutta lähinnä siksi, että se vain jatkui ja jatkui.
Kappaleet olivat sellaisia ”ihan kivoja”, mutta sääli kyllä
mitään mestariteoksia mukaan ei mahtunut.
Loppujen
lopuksi The Addams Family oli ihan OK ilta teatterissa. Teos ei
saanut minua raivoihini tai sitten ihastuttanut. Välinpitämättömyys
ei ole paras tunne, mitä teatteri voi tarjota. Jos The Addams Family
on sinulle tuttu esim. elokuvista, saattaa musikaali olla
katsastamisen väärti, mutta näin muuten en ehkä sitä
suosittelisi.
Lähde:
Kommentit
Lähetä kommentti