A Chorus Line: Tanssii sydämeen

Vietän kesääni Brightonissa, Isossa-Britanniassa, mikä tarkoittaa tietysti sitä, että yritän käydä katsomassa mahdollisimman montaa teatteriesitystä täällä ollessani. Ensimmäisenä vuorossa oli klassikkomusikaali A Chorus Line London Palladium -teatterissa. Säästin rahaa ja varasin halvimman lipun ihan piippuhyllyltä, mutta onnekseni ylimpään katsomoon ei ilmeisesti oltu myyty niin paljon lippuja, että sitä olisi kannattanut miehittää, joten minut siirrettiin paljon paremmille paikoille parvelle – kyllä kelpasi!

Tunsin etukäteen suurimman osan kappaleista ja niiden kautta tietysti tarinaakin, mutta A Chorus Linea ei voi arvostaa ilman, että näkee taitavat tanssijat itse teossa. Voi sitä hyppyjen ja potkujen määrää. Oli ilo katsoa niin vahvaa osaamista. Näkemässäni esityksessä oli paljon varamiehiä mukana, mutta en usko, että vakituiset esiintyjät voisivat olla yhtään osaavampiakaan. Koska lavastusta ei ole lavalle maalattua viivaa ja peilejä enempää, koreografia on yhä suuremmassa osassa ja vapaata tilaa käytetään luovasti hyväksi.

A Chorus Linen tarina voisi paperille kirjattuna vaikuttaa vaikeasti samaistuttavalta. Harvempi meistä on itse kokenut miltä tuntuu olla epätoivoisesti työtä etsivä tanssija. Tämän aiheen alta paljastuu kuitenkin koskettavia tarinoita hyväksynnän saamisen tarpeesta ja kasvukivuista sekä kysymyksiä siitä milloin on hyväksyttävää antaa periksi ja onko siinä mitään huonompaa, jos ei olekaan tähti vaan vain yksi muiden joukossa.

Kappaleiden osalta vangitsevin numero oli mielestäni The Music and the Mirror. Numerossa käytettiin upeasti tanssistudion peilejä hyväksi liikuttelemalla niitä niin, että Scarlett Strallenin (Cassie) tanssia pystyi arvostamaan joka kulmasta samanaikaisesti hänen antaessaan kaikkensa.

Kaikki näyttelijät olivat vahvoja esiintyjiä, jotka erottuivat yksilöinä, mutta sulautuivat myös vahvaksi ensembleksi. Erityismaininta täytyy antaa Victoria Hamilton-Barittin (Diana) bronxilaiselle aksentille.

Ainoa moitittava asia tässä teatterikokemuksessa oli yleisö. Tässä tuotannossa ei ollut lainkaan väliaikaa, mikä sai kyllä suuren osan yleisöstä aika levottomaksi loppua kohden. On se silti kumma, että ei kestetä kahta tuntia näpräämättä puhelinta ja höpöttämättä kaverille. Vieressäni istunut nainen myös todella häiritsi minua heiluttamalla jalkaansa ”tahdissa” ja loppua kohden myös laulamalla mukana. Ei.