Näytelmä Kaikki on kohta hyvin kertoo kahdesta
rakastavaisesta 80-luvun Tukholmassa. Heidän suhdettaan varjostaa AIDS ja
sairauden tuoma epävarmuus tulevaisuudesta sekä ihmisten ennakkoluulot.
Näytelmä on kirjoitettu jo vuonna 1989 tapahtumien ollessa vielä tuoreita ja
AIDSin kauheus täydessä voimassaan, mutta sen Suomen kantaesitys on vasta nyt Tampereen Työväen Teatterin kellariteatterissa. Jonas Gardell työsti näytelmänsä aiheesta Älä
pyyhi kyyneleitä paljain käsin –kirjasarjan, joka on nostanut aihetta
keskusteluun pohjoismaissa. Itsekin vaikutuin kovasti kirjoista ja niiden
perusteella tehdystä tv-sarjasta, joten näytelmän näkeminen oli
itsestäänselvyys.
Elämä AIDS-epidemian varhaisina vaiheina on mielestäni
erittäin surullinen mutta samalla mielenkiintoinen aihepiiri. Varasinkin mukaan
teatteriin nenäliinoja, koska oletin kyynelehtiväni runsaasti. Vaikka näytelmä
olikin surullinen, en kuitenkaan vuodattanut yhtään kyyneltä. Tunsin empatiaa
hahmoja kohtaan, mutta loppujen lopuksi heidän kohtalonsa ei koskettanut
sydäntäni samalla tavoin kuin monet muut samankaltaisesta aiheesta kertovat
teokset. Siihen on useita syitä. Ensinnäkin koin pääparin hyvin yksiulotteiseksi.
He rakastavat toisiaan, mutta sairauden tultua kuvioihin se aiheuttaa
jännitettä, joka purkautuu tappeluina, joita seuraa taas lepyttely, joka
vaihtuu uuteen tappeluun. Siitä, että parilla on ollutkaan edes onnellisia
aikoja muistuttaa lähinnä näytelmän mainonnassa käytetyt promokuvat, joista
yksi on heijastettu parin asunnon seinälle. Tavallaan tämä tunteiden
vuoristorata kuvastaa taudin luonnetta, kun ensin sairastuu ja sitten tervehtyy
kunnes sairastuu uudelleen ja tämä vuoristorata jatkuu kunnes ei enää
tervehdykään. Ensimmäisen näytöksen nimikin on Taistelu ja sitä siinä
todellakin riittää. Saatan olla kyyninen, mutta tuo jatkuva huutaminen ja itkeminen
loitonsivat minua henkilöhahmoista, koska koin sitä olevan tarpeettoman paljon.
Taudin tuoma epätoivoisuus olisi tullut selkeäksi jo vähemmästäkin. Suuria
konflikteja paljon surullisemmaksi koin esimerkiksi pienen hetken, jolloin
Rasmus hahmon äiti näkee vahingossa poikansa selässä taudin aiheuttamat
ihovammat. On myös erittäin surullista katsoa, kun parikymppiset hahmot
valmistautuvat kuolemaan pian. Sellaista olisi ihan mahdotonta kuvitella omalle
kohdalle.
Näytelmän keskiössä on nuoren parin lisäksi Rasmuksen
vanhemmat, joiden on hyvin vaikea sisäistää poikansa sairautta. Pienen
kaupungin asukkaina Tukholman homoskene vaikuttaa uhkaavalta ja he ovat
vihaisia siitä, että pojat eivät ole ”suojelleet” itseään vaaroilta eli
kieltäneet homoseksuaalisuutensa. Vaikka nykykatsoja torjuu heidän
ennakkoluulonsa, heidän hämmennystään tavallaan ymmärtää. Heidän tietonsa
AIDSista koostuu median sensaatiomaisista kauhukuvista ja poikansa raivokkaista
tunnustuksista, joita he eivät ehdi käsitellä vaan heitä komennetaan heti
hyväksymään asia tai poistumaan. Mielestäni vaikuttavin hahmo koko tarinassa on
Rasmuksen isä Harald, joka vaikuttaa alkuun jurolta ukolta, mutta jonka on
selkeästi vaikea käsitellä poikansa menetystä ja siihen liittyviä pelon ja
epätoivon tunteitaan. Rasmuksen äiti Sara taasen joko suree näyttävästi tai
peittää ahdistuksensa touhuamiseen. Hän esittää olevansa miestään
avomielisempi, mutta loppujen lopuksi välittää muiden ihmisen mielipiteistä
enemmän kuin pojastaan.
Vaikka Kaikki on kohta hyvin ei nostattanut minussa esiin
mitään suuria tunteita, sen tarina on tärkeä siinä, että se muistuttaa siitä,
miten näitä ihmisiä oikein kohdeltiin vain verrattain vähän aikaa sitten. On
tärkeää, että nämä tarinat kerrotaan, jotta yhteiskunta osaa ottaa oppia
virheistään. Kuten näytelmän kirjoittaja Gardell on itse sanonut ”Kukaan ei
surrut heitä silloin, nyt he ovat ansainneet kaikki kyyneleet”. Itse en
kyyneliä heille pystynyt suomaan tällä kertaa, mutta läpi kellariteatterin
pienen katsomon kuului niiskutusta. Olin tällä kertaa liikkeellä isommassa
porukassa ja lähes kaikki kehuivat näytelmää vuolaasti. Itse en niin voi
kuitenkaan tehdä. Omasta mielestäni tarina tuntui jotenkin keskeneräiseltä enkä
saanut siitä kunnollista otetta. Tämä saattaa johtua siitä, että Älä pyyhi
kyyneleitä paljain käsin –sarja on minulle niin tuttu, mutta uskon, että se ei
ole ainoa syy. Koin, että AIDS oli ainoa piirre, joka päähenkilöille annettiin
ja se ei varmasti palvele tarinan tarkoitusta. Ei sairauden pitäisi olla ketään
henkilöä yksin määrittelevä asia. Ehkä näytelmä ei yksinkertaisesti riitä
kertomaan näin laajaa tarinaa. Siksi onkin erinomaista, että Gardell jatkoi
aiheesta kirjoissaan ja onnistui niissä juuri tuomaan henkilöistä esiin
persoonan AIDSin ollessa vain tarinan pahis eikä päähenkilö.
Tuntui kovin vaikealta kirjoittaa tästä näytelmästä, koska
aloin pohtia olenko nyt jotenkin pahempi ihminen, kun en pystynyt kehumaan sitä
vuolaasti, kuten niin monet muut. Siitä ei kuitenkaan taida olla kysymys ja
onhan toki eriäville mielipiteille aina sijaa. Kaikki on kohta hyvin
kannattaakin siis käydä katsastamassa itse, jos siihen on mahdollisuus ja
päättää itse mitä mieltä on. Minun maailmaani se ei ikävä kyllä järisyttänyt.
Lähde: Kaikki on kohta hyvin -käsiohjelma
Kiitos mielenkiintoisesta arvostelusta! Hyvä kuulla vähän toistakin näkökulmaa välillä, omituisempaa kai olisi jos kaikki arvostelijat olisivat mistä tahansa teoksesta 100% samaa mieltä!
VastaaPoistaItsekin kävin tämän katsomassa, mutta en taida kirjoittaa siitä... Nostat esille hyviä pointteja! Olin hyvin vaikuttunut, mutta ehkäpä enemmän näyttelijäntyön takia kuin itse näytelmän. Hieno oli kyllä mielestäni näytelmäkin, mutta tottahan se on, ettei tekstissä juuri annettu päähenkilöille muita ominaisuuksia sairauden lisäksi. Makukysymys tietenkin, tarvitaanko niitä tässä – minusta kyseessä oli niin tiivis parituntinen, että homma toimi tällaisenaankin, mutta ymmärrän hyvin myös sinun mielipiteesi.