Kaikki on kohta hyvin

Näytelmä Kaikki on kohta hyvin kertoo kahdesta rakastavaisesta 80-luvun Tukholmassa. Heidän suhdettaan varjostaa AIDS ja sairauden tuoma epävarmuus tulevaisuudesta sekä ihmisten ennakkoluulot. Näytelmä on kirjoitettu jo vuonna 1989 tapahtumien ollessa vielä tuoreita ja AIDSin kauheus täydessä voimassaan, mutta sen Suomen kantaesitys on vasta nyt Tampereen Työväen Teatterin kellariteatterissa. Jonas Gardell työsti näytelmänsä aiheesta Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin –kirjasarjan, joka on nostanut aihetta keskusteluun pohjoismaissa. Itsekin vaikutuin kovasti kirjoista ja niiden perusteella tehdystä tv-sarjasta, joten näytelmän näkeminen oli itsestäänselvyys.

Elämä AIDS-epidemian varhaisina vaiheina on mielestäni erittäin surullinen mutta samalla mielenkiintoinen aihepiiri. Varasinkin mukaan teatteriin nenäliinoja, koska oletin kyynelehtiväni runsaasti. Vaikka näytelmä olikin surullinen, en kuitenkaan vuodattanut yhtään kyyneltä. Tunsin empatiaa hahmoja kohtaan, mutta loppujen lopuksi heidän kohtalonsa ei koskettanut sydäntäni samalla tavoin kuin monet muut samankaltaisesta aiheesta kertovat teokset. Siihen on useita syitä. Ensinnäkin koin pääparin hyvin yksiulotteiseksi. He rakastavat toisiaan, mutta sairauden tultua kuvioihin se aiheuttaa jännitettä, joka purkautuu tappeluina, joita seuraa taas lepyttely, joka vaihtuu uuteen tappeluun. Siitä, että parilla on ollutkaan edes onnellisia aikoja muistuttaa lähinnä näytelmän mainonnassa käytetyt promokuvat, joista yksi on heijastettu parin asunnon seinälle. Tavallaan tämä tunteiden vuoristorata kuvastaa taudin luonnetta, kun ensin sairastuu ja sitten tervehtyy kunnes sairastuu uudelleen ja tämä vuoristorata jatkuu kunnes ei enää tervehdykään. Ensimmäisen näytöksen nimikin on Taistelu ja sitä siinä todellakin riittää. Saatan olla kyyninen, mutta tuo jatkuva huutaminen ja itkeminen loitonsivat minua henkilöhahmoista, koska koin sitä olevan tarpeettoman paljon. Taudin tuoma epätoivoisuus olisi tullut selkeäksi jo vähemmästäkin. Suuria konflikteja paljon surullisemmaksi koin esimerkiksi pienen hetken, jolloin Rasmus hahmon äiti näkee vahingossa poikansa selässä taudin aiheuttamat ihovammat. On myös erittäin surullista katsoa, kun parikymppiset hahmot valmistautuvat kuolemaan pian. Sellaista olisi ihan mahdotonta kuvitella omalle kohdalle.

Näytelmän keskiössä on nuoren parin lisäksi Rasmuksen vanhemmat, joiden on hyvin vaikea sisäistää poikansa sairautta. Pienen kaupungin asukkaina Tukholman homoskene vaikuttaa uhkaavalta ja he ovat vihaisia siitä, että pojat eivät ole ”suojelleet” itseään vaaroilta eli kieltäneet homoseksuaalisuutensa. Vaikka nykykatsoja torjuu heidän ennakkoluulonsa, heidän hämmennystään tavallaan ymmärtää. Heidän tietonsa AIDSista koostuu median sensaatiomaisista kauhukuvista ja poikansa raivokkaista tunnustuksista, joita he eivät ehdi käsitellä vaan heitä komennetaan heti hyväksymään asia tai poistumaan. Mielestäni vaikuttavin hahmo koko tarinassa on Rasmuksen isä Harald, joka vaikuttaa alkuun jurolta ukolta, mutta jonka on selkeästi vaikea käsitellä poikansa menetystä ja siihen liittyviä pelon ja epätoivon tunteitaan. Rasmuksen äiti Sara taasen joko suree näyttävästi tai peittää ahdistuksensa touhuamiseen. Hän esittää olevansa miestään avomielisempi, mutta loppujen lopuksi välittää muiden ihmisen mielipiteistä enemmän kuin pojastaan.

Vaikka Kaikki on kohta hyvin ei nostattanut minussa esiin mitään suuria tunteita, sen tarina on tärkeä siinä, että se muistuttaa siitä, miten näitä ihmisiä oikein kohdeltiin vain verrattain vähän aikaa sitten. On tärkeää, että nämä tarinat kerrotaan, jotta yhteiskunta osaa ottaa oppia virheistään. Kuten näytelmän kirjoittaja Gardell on itse sanonut ”Kukaan ei surrut heitä silloin, nyt he ovat ansainneet kaikki kyyneleet”. Itse en kyyneliä heille pystynyt suomaan tällä kertaa, mutta läpi kellariteatterin pienen katsomon kuului niiskutusta. Olin tällä kertaa liikkeellä isommassa porukassa ja lähes kaikki kehuivat näytelmää vuolaasti. Itse en niin voi kuitenkaan tehdä. Omasta mielestäni tarina tuntui jotenkin keskeneräiseltä enkä saanut siitä kunnollista otetta. Tämä saattaa johtua siitä, että Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin –sarja on minulle niin tuttu, mutta uskon, että se ei ole ainoa syy. Koin, että AIDS oli ainoa piirre, joka päähenkilöille annettiin ja se ei varmasti palvele tarinan tarkoitusta. Ei sairauden pitäisi olla ketään henkilöä yksin määrittelevä asia. Ehkä näytelmä ei yksinkertaisesti riitä kertomaan näin laajaa tarinaa. Siksi onkin erinomaista, että Gardell jatkoi aiheesta kirjoissaan ja onnistui niissä juuri tuomaan henkilöistä esiin persoonan AIDSin ollessa vain tarinan pahis eikä päähenkilö.

Tuntui kovin vaikealta kirjoittaa tästä näytelmästä, koska aloin pohtia olenko nyt jotenkin pahempi ihminen, kun en pystynyt kehumaan sitä vuolaasti, kuten niin monet muut. Siitä ei kuitenkaan taida olla kysymys ja onhan toki eriäville mielipiteille aina sijaa. Kaikki on kohta hyvin kannattaakin siis käydä katsastamassa itse, jos siihen on mahdollisuus ja päättää itse mitä mieltä on. Minun maailmaani se ei ikävä kyllä järisyttänyt.

Lähde: Kaikki on kohta hyvin -käsiohjelma