lauantai 2. huhtikuuta 2016

RENT

Rent - mitä voisinkaan siitä sanoa? Se on suuri rakkauteni. En usko, että olisin kuka olen tänä päivänä ilman Rentiä. Siksi meinasin tukehtua purkkaani, kun kuulin, että TYK Alumniteatteri olisi tuomassa tämän suuren rakkauteni kotikaupunkiini Tampereelle. Kuinka siunattu voikaan yksi ihminen olla - Rent siellä missä minäkin. Minun on siis turha esittääkään, että tämä kirjoitus olisi millään tavalla objektiivinen. Olen päättänyt antaa faniuteni näkyä vapaasti.

Yksi kappale tässä postauksessa on täynnä spoilereita niin musikaalista kuin kyseisestä produktiosta. Se on selkeästi merkitty, mutta ei mitenkään piilotettu, joten varo, jos et halua spoilereita.

Aikaisemmin olen nähnyt produktion Rentistä Aleksanterin teatterissa vuonna 2012, mutta olen ensisijaisesti cast recordingin suurkuluttaja. Nauhoitusta Broadway-produktion viimeisestä esityksestä joudun säästelemään, koska se saa minut niin suureen tunnemyrskyyn. Olen avoin kaikille produktioille, koska ne ovat kaikki siunauksia minulle. Mainitsinko jo, että rakastan Rentiä?

Mutta siirrytään nyt itse asiaan eli Alumniteatterin produktioon. Minun täytyi päästä heti ensi-iltaan, koska Rent. Etukäteen minua hieman jännitti. Osittain siksi, että en ollut koskaan aikaisemmin käynyt kyseisessä teatteritilassa ja osaksi siksi, etten tiennyt mitä odottaa produktiolta. Teatterirakennuksen osalta jännitykseni oli ihan aiheellista. Tila on pieni, vessojakin vain yhdet per sukupuoli. Katsomo oli myös pieni ja lämmin. Ensi-illassa oli niin paljon katsojia, että osa istui erillisillä tuoleilla. Palomiehen tyttärenä en voinut olla miettimättä olikohan se nyt ihan paloturvallisuussäädösten mukaista. Uskallan väittää takarivin reunassa istuneena, että pienestä katsomosta näki kuitenkin hyvin joka puolelta. Pikkuruinen teatteri toi omaa viehätysvoimaansa asiaan, koska alun perin Rentiäkin esitettiin off-Broadwaylla pienessä teatterissa. Ah, mitä romantiikkaa tosifanille.

Vielä hieman Rentistä teille, joille se ei ole tuttu. Rent on rock-ooppera, jonka on säveltänyt ja sanoittanut Jonathan Larson. Musikaali kertoo nuorien taiteilijoiden elämästä AIDSin varjostamassa New Yorkissa viime vuosituhannen loppupuolella. Rentin tärkeimpiä teemoja ovat rakkaus, ystävyys, selviytyminen ja toivo. Rent on ihana.

Sisäinen puristini oli heti pienissä vaikeuksissa, kun Seasons of Love oli siirretty koko musikaalin aloitusbiisiksi. Tukahdutin puristin piipityksen nopeasti ja uppouduin teokseen, jota niin kovasti rakastan. Näyttelijäkaarti oli täynnä hurmaavia nuoria lahjakkuuksia (sanon noin vaikka se saakin minut kuulostamaan todella vanhalta) ja heitä oli ilo katsella. Mielestäni Angel on teoksen sydän ja on erittäin tärkeää, että roolissa on joku joka pystyy tuomaan sen esille. Niklas Pajusen äänestä kuuli heti, että kyllä - tämä toimii. Hänen suorituksensa Angelin roolissa olikin ihan nappi. Toinen erottuja oli Titta Toivanen Maureenina, joka kanavoi erittäin onnistuneesti vapaan taiteilijan sielua.

Näyttelijät onnistuivat erittäin hyvin tekstin koomisissa osuuksissa. Liian usein vitsit jäävät teatterissa kuuroille korville, jos kyseessä ei ole komedia, mutta nyt kaikki punchlinet osuivat. Se oli hienoa.

Valitettavasti etenkin ensimmäisessä näytöksessä oli ongelmia äänentoiston kanssa. Laulua oli paikoitellen vaikea kuulla instrumenttien takaa ja kaiuttimet ottivat häiriöääniä ilmeisesti puhelimista (sen takia ne käsketään laittaa kiinni, senkin luopiot). Itse, kun uppouduin teokseen niin syvälle, nuo häiriöäänet vetivät aina ikävästi takaisin pinnalle. Toisessa näytöksessä äänentoisto pelasi paremmin ja pystyin myös paremmin nauttimaan upeasta musikaalista. Näitä ongelmia on toivottavasti vähemmän muissa näytöksissä.

Nautin todella tästä produktiosta enkä ainoastaan siksi, että se oli Rent. On vaikea erotella mitään yksittäisiä asioita, koska kuten sanottua olin niin uppoutunut tarinaan, mutta yritetään. Mukana oli klassisia Rent-elementtejä, kuten metallinen portaikko, mutta myös runsaasti hienoja oivalluksia. Erityisen viihdyttäviä olivat tuttujen näyttelijöiden cameo-roolit puhelinviesteissä, jotka esitettiin vanhoilta TV-ruuduilta (vanhoilta ja vanhoilta, uudemmilta näyttivät kuin omani…). Myös puvustus oli onnistunut. Esimerkiksi Maureenilla oli järkyttävän upeat pöksyt ekassa näytöksessä, Joanne oli jatkuvasti tyylikäs ja Angelin farkkutakkilook oli hurmaava.

Pidin myös kovasti musikaalin käännöksestä. Usein en pysty käännöksiä juuri arvioimaan, koska teokset ovat minulle uusia, mutta Rentin tunnen luonnollisesti läpikotaisin. Kiinnitin asiaa vielä erityisemmin huomiota, koska olen nähnyt musikaalin suomeksi myös toisena käännöksenä. Tämä Jyri Nummisen käännös oli enemmän mieleeni. Oli mukavaa kuinka yksittäisiin asioihin ei oltu jumiuduttu, kuten esimerkiksi vuoden minuuttien lukumäärään, vaan ennemminkin lyriikoiden sisin tarkoitus tuli esiin. Let’s face it - viisisataakaksikymmentäviisituhattakuusisataa ei tule koskaan kuulostamaan hyvältä suomeksi laulettuna.

Tässä kappaleessa on nyt ne spoilerit. Sinua on varoitettu. 
Yksi asia jätti kuitenkin minulla pahan maun suuhun. Yritin niin kovasti vaientaa sen sisäisen puristini. En ruvennut skitsoamaan, kun Seasons of Love oli ”väärässä” paikassa tai kun Contact oli jätetty pois. Mutta se, että loppu oli muutettu, oli minulle liikaa. Mimi siis ei herääkään henkiin vaan ruumis vain kannetaan pois ja se oli siinä. Olen kuullut argumentteja siitä, miksi loppu olisi parempi näin. Ne ovat olleet hyviä argumentteja. Kuoleehan Mimi La Bohemessakin. Vaikka puhtaasti älylliseltä kannalta ymmärrän tämän loppuratkaisun, tuntuu se siltä kuin joku olisi käskenyt parasta ystävääni käymään kauneusleikkauksessa. Minä pidän lopusta sellaisena kuin Jonathan Larson on sen kirjoittanut. Muu on jumalanpilkkaa. Okei, tuo oli vähän dramaattisesti sanottu. Mutta toisaalta niin dramaattisesti reagoin. Istuin salissa ihan pöllämystyneenä jossain niillä rajamailla, että tajuan miksi tämä ratkaisu on tehty mutta tämän takia meillä ei voi koskaan olla kivaa. Minusta alkuperäinen loppu on kaunis. Se sitoo tarinan Maureenin kuuperformanssiin. Se on se mistä minä tykkään! Mäkämäkä valivali.
Tässä kappaleessa oli nyt ne spoilerit. Sinua varoitettiin.


Nautin siis TYK Alumniteatterin Rentistä. Enkä vain siksi, että se oli Rent. Tulen vielä toisenkin kerran. Mene sinäkin katsomaan se! Äkkiä, tämä siunaus on seurassamme vain hetken!

3 kommenttia:

  1. Oho, karkasikohan edellinen tynkänä. No, joka tapauksessa tulin tänne vielä vaahtoamaan tätä Rent-asiaa. Minulle "oikea" Rent on se Lahden version, Aleksanterin teatterin version skippasin (en tykännyt promokuvista, Lahti liian tuoreessa muistissa, mitä mieltä muuten olit siitä?), leffan olen nähnyt mutta Broadway-versiokin on vielä katsomatta. Jos ei viime viikolla Twitterissä käynyt ilmi niin tätä on odotettu ja olen iloinen, että takana on samaa tiimiä kuin Lahdessakin.

    Mulle tuo surullisempi loppu ei tuota sinänsä tuskaa, että olen selvästi onnettomien loppujen ystävä (täähän on vähän kuin Moulin Rouge!:ssa itse asiassa tämä versio). Tuleepahan nenäliinoille tarvetta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse missasin tuon Lahden version aikoinani, kun asuin silloin vielä Lapissa. Harmittaa joka kerta kun se mainitaan. :D Aleksanterin teatterin versiosta tykkäsin kyllä! Muistaakseni siinä oli tiettyjä tanssillisia elementtejä, joista pidin erityisesti. Ja cast oli hieno. :)

      Ei minusta tuo kuolemaloppu ole mitenkään erityisesti surullisempi. Siinä minua häiritsee se, että ei tule samanlaista "ympyrä sulkeutuu" -fiilistä, kun koko "I jumped over the moon" -homma puuttuu. :/

      Suosittelen ehdottomasti Broadway-videointia katsottavaksi! Leffaversio on loppujen lopuksi niin kömönen.

      Poista
    2. Mulle se kuolema ehkä korostaa sitä No day but today -teemaa, että elkäähän vatuloiko kun ei tiedä milloin on liian myöhäistä. Mutta tottapa tuokin. Pitää ottaa asiaksi katsoa Broadway-versio kunhan toivun tästä Tampereesta. :)

      Poista