Liz: kaunis mutta kamala

Välttelin Tamperee työväen teatterin Liz-musikaalia lähes koko kauden. Loppujen lopuksi päätin olla tuomitsematta sitä näkemättä. Kai sitä jonkinlaista tyydytystä saa siitäkin, että huomaa olleensa kokoajan oikeassa.

Elizabeth Taylor ei ollut minulle tuttu henkilö. Tiesin ainoastaan hänen olleen elokuvatähti ja useita kertoja naimisissa. Näytelmästä opin ainoastaan sen, että hän oli myös usein sairaana. Päähenkilönä Liz onkin juuri näitä kolmea asiaa tähti, vaimo ja uhri – ei selviytyjä. Minun oli vaikea samaistua hahmoon, jonka pitäisi ilmeisesti edustaa vahvaa naista, mutta minulle jäi käteen vain miehistä riippuvainen pinnallinen uhri. Käsiohjelmassa musikaalin kirjoittajat kertovat, että: ”Musikaalin keskiössä ovat jälleen kerran naiset, niin kuin kaikissa yhteisissä töissämme. Nainen näkijänä ja kokijana, tapahtumia liikkeelle panevana voimana eikä vain sivustakatsojana.” Lizin perusteella tämä väite on pelkkä vitsi. Koko hahmo perustetaan alusta alkaen vain hänen miessuhteidensa varaan ja koko musikaalin ajan tätä aihetta vain kerrataan ja kerrataan. ”Nuorella Lizillä” esitetään kyllä olevan voimaa miesten yli omalla äkäpussimaisella persoonallaan, mutta toisaalta hänet esitetään vielä vahvemmin kaiken henkisen ja fyysisen väkivallan kestävänä timanteilla lepyteltävissä olevana tyhjäpäänä. Kai se on sitten sitä ”intohimoista elämää”, jolla musikaalia mainostettiin. ”Ikääntynyt Liz” taasen tuntee jo oman arvonsa, mutta on yhä vanhojen miessuhteidensa riivaama. En väitä etteikö Elizabeth Taylor todella saattanut olla tällainen ihminen, mutta jos hänestä tehdään näytelmä, jossa häntä markkinoidaan upeana, vahvana naisena, täytyisi hahmosta todella rakentaa sellainen, jota voisi noilla sanoilla kuvata.

Lizin suurin ongelma on sen epäonnistunut juoni. Näytelmän perusajatus on, että ikääntynyt Elizabeth Taylor muistelee elämäänsä ja pohtii samalla uuden elokuvaroolin hyväksymistä. Mukaan on ängetty paljon kohtauksia tutuista elokuvista ja viittauksia muihin elokuvatähtiin – eli siis asioita, joita ”katsojat haluavat nähdä”. Tarinan juonta ne eivät kuitenkaan edistä lainkaan ja menevät täysin ohi ihmisiltä, jotka eivät tunne Elizabeth Taylorin elokuvia. Näytelmän pitäisi pystyä toimimaan yksin omana teoksenaan ilman, että katsoja tarvitsee suuren määrän ennakkotietoutta oli päähenkilö sitten kuinka kuuluisa hyvänsä. Näytelmä sisältää paljon suuria yltiödramaattisia julistuksia, jotka se sitten omalla juonenkehityksellään paljastaa täysin höpönlöpöksi. Dramaattisesti myös kahden Lizin yhtäaikainen puhuminen näyttämöllä on jo lähes koomista, vaikka sen pitäisi ilmeisesti olla kovin vakuuttavaa. Näytelmän nykyhetken juoni on todella ikävystyttävä ja toimii lähinnä keinotekoisesti tehtynä kehyksenä lukuisille takaumille. Lopussa päähenkilö alkaa myös kuvata elokuvaa kuningatar Elizabeth I:stä. En näe tälle kehitykselle mitään muuta syytä kuin, että Elizabeth Taylor halutaan rinnastaa kuninkaalliseksi ja onhan se kovin näppärää, kun yhdellä tunnetulla kuningattarella sattuu olemaan jopa sama etunimi! Tämä vertauskuva on hyvin ontuva eikä vähiten siksi, että Elizabeth Taylor ei ehkä olisi ollut mikään maailman paras valinta kuningatar Elizabethin rooliin.

Näytelmä sisältää suuren määrän takaumia ja aina ei ole päivänselvää missä nyt ollaan menossa. Ellen olisi ehtinyt lukea käsiohjelmaa ennen esitystä, en olisi pystynyt aina päättelemään missä ajassa nyt ollaan menossa. Tässä esimerkki: näytelmän nykyhetkessä Liz joutuu sairaalaan – ei ilmeisesti mistään vakavasta syystä. Pian kuitenkin ollaan hetkessä, jossa Liz on valmistautumassa aivoleikkaukseen eli siis 90-luvun loppupuolella. Näiden kahden sairaalareissun välillä on hyvin vaikea huomata mitään leikkauskohtaa, josta katsojan pitäisi havaita kyseessä olevan takauma. Ilmeisesti katsojan pitäisi pystyä päättelemään aina elettävä aika mukana olevasta musiikista, jonka pitäisi toimia ”musikaalin kellona”. Tässä edellä mainitussa kohtauksessa on mukana kappale ”Vain yksinäin” (All By Myself). Ilmeisesti kaikkien katsojien pitäisi tämän perusteella pystyä päättelemään ajankohdaksi 90-luvun loppupuoli, jolloin Celine Dionin cover-versio kappaleesta oli suuri hitti. Turha niitä takaumia on muuten pohjustaa, kyllä ne sitten siitä kohtauksen lopussa olevasta laulusta viimeistään tajuaa. Tai sitten ei.

Näin pääsenkin sukkelasti puhumaan itse musiikista tässä musikaalissa. Esa Niemisen musiikki oli syy, joka viimein houkutteli minut katsastamaan Lizin. Harmi vain, että mukana oli vain muutama varta vasten itse tähän musikaaliin tehty kappale ja loput olivat vanhoja hittejä, jotka oli ängetty sopimaan tarinaan tai tarina niihin. Tällaisista virityksistä tulee harvoin hyviä kokonaisuuksia. Esa Niemisen kappaleet ovat todellakin erittäin hyvin tähän musikaaliin sopivia ja vahvoja. Musikaalin avaus- ja lopetuskappale ”Hän on tähti” luokin oivallisen tunnelman itse näytelmälle ja antaa odottaa hyvää ja tasaista kokonaisuutta. Harmi vain, että juoni ei lunasta kappaleen lupauksia. Onneksi kappale tulee lopussa uudelleen luoden illuusion siitä, että kaikki olisikin mennyt juuri hyvin. Vaan eipä mennyt. Musikaaliin valituissa kappaleissa ei ole itsessään mitään vikaa, mutta kuten mainitsin, osa niistä tuntuu keinotekoisesti tarinaan ängetyiltä ja ajatus niiden toimimisesta ”musikaalin kellona” on ontuva. ”Pretty Woman” ja ”Thriller” ovat kaikista itsestään selvimmin mukana vain yleisöä viihdyttämässä, koska niiden aikana tulee vain turhat tanssikohtaukset. Toivottavasti nuo tanssikohtaukset edes hyödynnettiin näyttelijöiden vaatteiden vaihtoon. Jos olisin pystynyt olemaan ajattelematta liikaa ja olisin vain kuunnellut musiikkia, olisin voinut nauttiakin kappaleista. Maria Lund ja Sinikka Sokka ovat molemmat loistavia laulajia ja tulkitsijoita, joita kuuntelee mielellään. Yksi vakuuttavimmista kappaleista oli Lundin esittämä ”Joet tulvimaan itke” (Cry Me a River). Se melkein saatiin iskostettua juoneenkin. Kaikista kammottavin kappale oli ”Macarena”, jonka tarkoitus oli ilmeisesti olla jonkinlainen komediapläjäys keskellä melko vakavaa juonta.

Ei Liz kuitenkaan ollut mielestäni ihan täysin surkea. Visuaalisesti se oli ehdottomasti näyttävin Suomessa näkemäni teatteriesitys. Tampereen työväen teatterin suuri lava hyödynnetään hyvin. Lavastus ja puvustus ovat kauniita ja molemmat päähenkilön esittäjistä todella näyttävät esikuvaltaan. Varsinkin Maria Lund on upea ilmestys Lizin roolissa. Näyttelijät ovat kaikki upeita esiintyjiä, mutta ikävä kyllä hekään eivät pysty peittämään teoksen heikkoa juonta. Jotkut kohtaukset ovat kyllä kieltämättä onnistuneita. Esimerkiksi kohtaus, jossa ikääntynyt Liz muistelee nuoruuden itsekkyyttään on upea Maria Lundin toimiessa Sinikka Sokan peilikuvana. Harmi vain, etteivät yksittäiset hyvät hetket saa unohtamaan onnetonta kokonaisuutta.

Näyttävällä ulkokuorella, tunnetuilla ja varmoilla esiintyjillä, tutuilla kappaleilla ja aiheella on Liz varmasti lippunsa myynyt ja paikkansa lunastanut TTT:n suurella näyttämöllä. Toisille nuo seikat luovat sen upean teatterielämyksen, jota huomasin vieressä istuneiden mummojen selkeästi käyvän läpi. Minua Liz ei kuitenkaan saanut tuntemaan minkäänlaisia tunteita tarinaa kohtaan ja se on ehkä kaikista pahin seikka. Olin täysin välinpitämätön kaikesta mitä näyttämöllä tapahtui, koska tarina ei saanut minua mukaansa sekavan ja paikoittain yltiödramaattisen luonteensa takia. Edes musiikki ei vienyt minua mukanaan, mikä on jo aika saavutus, huonossa mielessä.

Lähteet:

Liz – käsiohjelma

http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/liz