Siirry pääsisältöön

Oopperan kummitus

Se ei ole mikään salaisuus, että The Phantom of the Opera ei todellakaan ole yksi suosikkimusikaaleistani. Olisi liioittelua sanoa, että edes oikeastaan pitäisin siitä. Olen kirjoittanut antipatioistani enemmän käsitellessäni Vanemuine-teatterin Ooperifantoom-produktiota. joka oli minulle erittäin positiivinen yllätys. Viron onnistumisen jälkeen odotukseni Kansallisoopperan produktiota kohtaan olivat korkealla. Ehkä olin ollut väärässä Phantomin suhteen kaikki nämä vuodet? Pakkohan sen nyt on olla edes alkuperäisversiota parempi? Pakkohan siinä on olla oivalluksia? Valitettavasti Oopperan kummitus oli ihan järjetön pettymys.

Kuten sanottu, en erityisemmin pidä The Phantom of the Operasta. Siinä on muutama kappale, joista pidän kovin, mutta minusta se ei ole sen arvoista kärsiä koko musikaali läpi kultaisen puolen tunnin vuoksi. Jo kattokruunun noustessa yläilmoihin huokasin niin syvään, että vieressä istunutta kaveriani alkoi naurattaa. Näin kun yksi herra lähti salista The Music of the Nightin jälkeen eikä palannut. Ja minä kadehdin häntä niin.

Väliajan vietin sylkien kritiikkiä. Halusin päästää itseni kärsimyksestä, mutta lippujen suolainen hinta pakotti minut kestämään loppuun asti. Masqueraden aikana nauroin omalle vitsilleni. Tunsin itseni ihan kakaraksi oopperassa, koska en vain viihtynyt lainkaan. Jos nyt vain tästä viisastuneena vihdoinkin pysyisin kaukana The Phantom of the Operasta.

Mikäs sitten Oopperan kummituksessa oli niin pielessä? Voisin kuvata suhtautumistani koko tarinaan näin: PLÄÄH. Ensinnäkin se ei herättänyt minkäänlaisia tuntemuksia. Kaikki hahmot olivat minulle ihan yhdentekeviä. Tarinan keskiössä oleva kolmiodraama ei tuntunut miltään. Olen aina pitänyt Phantomia pelottavana hahmona, mutta nyt en olisi pelännyt tyyppiä, vaikka olisin kohdannut hänet pimeällä kujalla. Christine vain oli. Raoul ei ollut hurmaava varakreivi vaan enemmänkin sugar daddy, jonka avulla Christine pääsisi pois oopperan kurjuudesta. Ainoa oikea loppu musikaalille olisi ollut jos Christine olisi lopulta sanonut Phantomille ja Raoulille ”later dudes, i gots to do me” koska minkäänlaista romantiikkaa ei saatu aikaan kummallakaan parituksella. Tai jos ollaan rehellisiä, mielestäni tuo loppu sopisi mihin tahansa versioon The Phantom of the Operasta. Siinä missä Ooperifantoomissa hahmoihin oli tuotu uusia ulottuvuuksia ja syvyyttä oli Oopperan kummituksessa heistä tehty vielä alkuperäisversiotakin yksioikoisempia. Näyttävät lavasteet tai hieno tuotanto eivät merkkaa minulle mitään, jos tarinan henkilöt eivät saa aikaan minussa minkäänlaisia tunteita.

Täytyy sanoa, että lavasteet olivat oikein näyttäviä ja miellyttivät silmää. Täytyy myös sanoa, että se ei mitenkään pelasta, kun itse tarina on niin pyllyssä, mutta puhutaan nyt niistä kivoista asioista. Tykkäsin erityisesti portaikosta Phantomin piilopaikkaan ja itse piilopaikasta. Sellaiseen harmaaseen luolaan minäkin olisin vetäytynyt mieluummin kuin katsonut tätä oopperaa. Voi anteeksi, näin näitä loukkauksia vaan ilmestyy positiivisenkin keskelle. Toinen asia, josta erityisemmin tykkäsin, oli Don Juan oopperan lavasteena toiminut jättimäinen korsetti. Tämä pieni mauttomuus sopi hyvin Phantomin kirjoittamaan erittäin mauttomaan oopperaan.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera
Näyttelijöistä jäi mieleen ainoastaan Christineä näytellyt Hanna-Liina Võsa ja hänkin vain siksi, että näin hänet Ooperifantoomissa samassa roolissa. Hänellä on erittäin kaunis ääni ja hänen suorituksensa Ooperifantoomissa oli loistava. En voinut olla miettimättä onkohan hänestä outoa esittää samaa roolia lähes samanaikaisesti kahdessa niin erilaisessa produktiossa.

Vielä lopuksi haluaisin sanoa, että mielestäni oli sääli, ettei Oopperan kummitusta ollut käännetty suomeksi. Tiedän hyvin Kansallisoopperan perustelut asialle, mutta käännös olisi pakostakin tuonut jotain mielenkiintoista produktioon. Olisi se sitten ollut hyvässä tai pahassa mielessä. Olisitte nyt edes ruotsiksi vetäneet. Olis ollu kiva.

Parempi pitää tämä blogikirjoitus nyt hieman lyhykäisenä. En halua vaivata päätäni enempää tämän kammottavan teatterikokemuksen muistelulla. Oopperan kummitus oli erilainen versiointi alkuperäisestä, mutta se ei tuonut mukanaan mitään uutta oivallusta. Se on hyvin sääli. Silloin täytyy miettiä oliko uusi versiointi edes tarpeen. Oli miten oli, Kansallisooppera sai Oopperan kummituksesta katsojamenestyksen. Kiva heille.


Never again.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Wicked: For Good

Vuoden odottelun jälkeen molemmat Wickedin elokuvaosat ovat vihdoin julki. Hurraa! Vai lisäänkö sittenkin kysymysmerkin tuon edellisen huudahduksen loppuun? En käy tässä postauksessa tarkasti elokuvan juonta läpi, mutta viittaan moniin yksityiskohtiin, joten tämä olkoon virallinen spoilerivaroituksesi. Tämä ei ole kaikkein koherentein kirjoitukseni, mutta varmaan näkyy, että minulla oli vain tosi kova tarve päästä puhumaan tästä elokuvasta. Olin  ja olen edelleenkin erittäin tyytyväinen elokuvakaksikon ensimmäiseen osaan. Valitettavasti joudun kuitenkin sanomaan, että tämä jälkimmäinen puolisko jätti kylmäksi. Siinä missä ensimmäinen osa seisoi omilla jaloillaan omana elokuvanaan ja jopa vastaa joihinkin näyttämömusikaalin jättämiin juonellisiin kysymyksiin, Wicked: For Good tuntuu samalla sekä pöhöttyneeltä että kiirehdityltä kokonaisuudelta. Lavamusikaalin toisen näytöksen kesto on yli tuplattu, mutta lisätyt asiat tuntuvat usein vääriltä ja toisen näytöksen poukkoilev...

Liza Minnelli - Kids, Wait Till You Hear This!

Kymmenen vuotta sitten (tarkistin ja kauhistuin kuinka nopeasti aika kuluukaan) kirjoitin täällä useammankin kirja-arvion teatteri-ihmisten elämäkerroista. Luonnollisesti minun täytyi paneutua myös Liza Minnellin kaltaisen ikonin muistelmiin, koska kuten niin monet ihmiset, tunnen kyllä Lizan käsitteenä, mutta hän ihmisenä oli itselleni melko tuntematon. Tämän kaiken hän muuttaa kertomalla oman tarinansa rakkaan ystävän Michael Feinsteinin avustuksella kirjoitetussa muistelmateoksessa Kids, Wait Till You Hear This! . Muistelmien nimen mukaisesti Liza usein puhuttelee teoksessa ”nuorisoa” (kids), jonka visioi lukemassa kirjaa. On tavallista, että hän taustoittaa ajankohtaa kertomalla kuinka ”silloin ei ollut Tiktokia” tai ”selfieitä ei oltu keksitty”. Vaikka tiedostankin, että minä 33-vuotiaana realistisesti olen luultavasti sitä nuorisoa, johon hän viittaa, toivon todella, että myös nuorempi yleisö oppii tuntemaan Lizan, koska syytä olisi. Valitettavasti oma skeptinen kokemuksen...

Titanique

 Olen tunnetusti jukebox-musikaalien suuri vihaaja. Jos maksan lähemmäs 100 euroa musikaalilipusta, biisien on täytyy olla alkuperäisiä. Titaniquen puolella oli kuitenkin kolme lemppariasiaani, jotka saivat houkuteltua minut yleisöön: Titanic, Celine Dion ja sanat, jotka loppuvat -que. Ja liputkin vain 57€! Kuva: Nils Krogell / Titanique-musikaali Titanique-musikaalissa ilmeisen jumalallinen ja iätön Celine Dion alkaa kertoa meille, mitä todella tapahtui tuolla tuhoon tuomitulla laivalla keväällä 1912. Tapahtumat muistuttavat kummallisen paljon vuoden 1997 elokuvaa Titanic. Nuoren kauniin Rosen oli tarkoitus mennä äitinsä pakottamana naimisiin limaisen Calin kanssa. Epätoivoisena hän meinaa päättää päivänsä, mutta kohtaa komean taiteilijan Jackin, johon rakastuu päätä pahkaa. Harmillisesti vain laiva törmää jäävuoreen ja me kaikki tiedämme, mitä sitten tapahtuu. Titanique on Celine Dionin versio siitä, miten tähän lopputulokseen oikein päästiin. Mitä suurempi Titanic-elokuvan...