Anastasia

 Ysärilapsena olin Anastasia-animaatioelokuvan täydellistä kohderyhmää. Omistin VHS:n ja jopa nukkeversiot Anastasiasta ja Dimitristä. Nostalgiannälkäisenä millennialiina olen myös tietysti Anastasia-musikaalin täydellistä kohderyhmää. Mutta kuinka hyvin se oikein upposi? Selvitetään.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Anastasia kertoo fantasiaversion Venäjän vallankumouksen jälkimainingeista, jossa hallitsijaperheen nuorin tytär selviytyykin perheensä murhasta elossa, mutta muistinsa menettäneenä, ja lähtee selvittämään omaa menneisyyttään. Elämäntapahuijarit Dimitri ja Vlad taasen haluavat värvätä nuoren naisen esiintymään kuolleena pidettynä suuriruhtinattarena hänen isoäitinsä leskikeisarinnan lupaaman mittavan löytöpalkkion toivossa. Aidosti menneisyydestään epätietoisesta Anjasta tulee oivallinen henkilö Anastasian rooliin, mutta pala palalta sekä Anjalle että huijarismiehille alkaa tulla selväksi, että Anja todella on Romanovien hallitsijaperheen nuorin tytär. Vallassa oleva neuvostohallinto ei ole mielissään huhuista, että joku kuninkaallisperheen jäsen olisi edelleen elossa ja näin ollen uhka heidän vallalleen – siitä syystähän heidän alunperin eliminoitiinkin. Kenraali Gleb saa tehtäväkseen hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä hinnalla millä hyvänsä. Kaikkien heidän tiensä johtavat Pariisiin, jossa väsynyt leskikeisarinna on jo menettänyt toivonsa lapsenlapsensa ilmestymisestä.

Musikaalina Anastasia noudattaa yllättävänkin paljon alkuperäiselokuvan tarinaa, mutta suurin muutos on se, että pahis on muuttunut sielunsa myyneestä taikavoimilla ryyditetystä Rasputinista Neuvostoliiton vallaksi. Tämä muutos on tehty ilmeisesti tekemään musikaalin tarinasta realistisempi. Olen yllättynyt kuinka totalitarisesta valtiosta on saatu niin vähän uhkaavalta tuntuva pahis. Musikaalin ainoa laukaus on oikeastaan ainoa kohta, jossa uhka tuntuu käsinkosketeltavalta. Neuvostovallan henkilöitymässä Glebissä on heti alusta liian selkeästi näkyvää konfliktia velvollisuudentunnon ja ihmisyyden välillä, joten häntä ei ota vakavissaan uhkana vaan aina aavistaa, että eiköhän tuo tuosta vielä helly. Tämä on mielestäni musikaalin tarinan suurimpia ongelmia – tuntuu että ei ole mitään panoksia pelissä. Tässä nyt sitä ollaan vain menossa esittäytymään isoäidille Pariisiin ja kappas mitä kaikkea matkalla sattuukaan. Tämän kuvauksen perusteella voisi luulla kyseessä olevan kepeä komedia eikä vakavamielinen musikaali. Oikein toteutettuna valtiovallalta pakenevan prinsessan tarina aiheuttaisi minulle sydämentykytyksiä jännityksestä, mutta nyt musikaalin tarina tuntui aivan liian ennalta-arvattavalta eikä ainoastaan siksi, että lähdeaineistona toiminut elokuva oli minulle ennestään tuttu.

Kuva: Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

Tarinan tarkoituksenmukaisuuden epäselvyyden lisäksi koen, että Anastasian tarina on liian levällään. Useampi laulu olisi voitu mielestäni vielä leikata, jotta tarinasta olisi saatu virtaviivaisempi. Jo animaatioelokuvasta tutut kappaleet toimivat useimmiten erinomaisesti, mutta valitettavasti itse musikaaliin sävelletyistä kappaleista yksikään ei erottunut edukseen minun silmissäni. Olin yllättynyt, että Matka menneeseen (Journey to the Past) oli ykkösnäytöksen päättävä kappale. Se on ihana laulu, mutta näytöksen loppuun olisin kaivannut jotain päräyttävämpää ja semmoista hetkeä Anastasia ei tarjoillut oikein ollenkaan. Yleisestikin itse preferoin enemmän läpilaulettuja musikaaleja, joten tämmöinen välimuoto, jossa on jopa ylimääräisiltä tuntuvia lauluja, mutta kappaleet eivät solju toisesta toiseen, ei ole oikein mieleeni.

En osaa oikein sanoa, ketä varten Anastasia on oikein tehty. Lapsille se on mielestäni liian raskas sekä aiheeltaan, että pituudeltaan, mitä tukee vieressäni istunut noin kolmasluokkalainen lapsi, joka ei selkeästi jaksanut keskittyä koko esityksen ajan, vaikka kovasti pinnisteli. Nuorisolle en näe tarinassa riittävästi tarttumapintaa, koska mukana ei ole tarpeeksi suuria tunteita ja angstia. Aikuisena teatterinkävijänä en tuntenut ainakaan itse, että Anastasia olisi suunnattu minulle, vaikka kuten alussa totesin, minun luulisi olevan teoksen kohderyhmää. Tämäkin on yksi tarinan isoista ongelmista. Ketä varten oikein kerromme tarinaa? Niille, jotka eivät olisi halunneet nähdä Venäjän vallankumousta? Luulisi, että he ovat kaikki jo ehtineet kuolla.

Kuva: Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

Nyt kun olen marmattanut tarpeeksi itse musikaalin tarinallisista ongelmista, on pakko sanoa, että Tampereen Teatterin toteutus Anastasiasta on erinomainen. Tuotanto on todella näyttävä niin puvustuksineen kuin lavastuksineen. Anastasiassa hyödynnetään paljon videoprojisointia, jota en ole nähnyt näin laajassa käytössä aikaisemmin. Parhaimmillaan se on eteerisen taianomaista esimerkiksi haamujen tanssiessa lavalla. Pahimmillaan se on lievästi kiusallista, kuten junan puksuttaessa lavan ohi. Joka tapauksessa minä ja muut katsojat korjasimme heti asentoamme penkeissämme nähdäksemme heijastukset paremmin. Anastasian puvustus on niin kaunista, että minun oli vaikea välillä saada huomioni pois upeista iltapuvuista keskittyäkseni siihen, mitä tarinassa oikein tapahtuu. Romanovien hovin loisto on tuotu lavalle upeasti ja ne kruunut! Puvut ovat jääneet myös elokuvasta mieleeni ja Tampereen teatteri jopa päihittää tuon animoidun pukuloiston omillaan.

Anastasian roolitus on erittäin onnistunut. Pia Piltz on häikäisevä Anjana. Muistinsa menettänyt hahmo voisi helposti pudota peura ajovaloissa -kategoriaan tuijottavana pönttöpäänä, mutta Piltz tuo rooliin tarvittavaa omapäisyyttä ja neuvokkuutta. Sinikka Sokka on leskikeisarinnana nappivalinta. Vaikka hahmolla on paljon töykeitäkin repliikkejä, Sokan esityksestä paistaa kaiken läpi ikääntyneen naisen suru ja pettymys, joka heijastuu ulospäin rosoisuutena. Petrus Kähkösen upeaa ääntä on aina ilo kuunnella ja hän tuo hyvää velikultamaisuutta Dimitrin rooliin.

Kuva: Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

Lopullinen ajatukseni Anastasiasta on se, että itse musikaali olisi tarvinnut vielä hieman hiontaa Broadwayllä ja sellaisenaan se ei mene lempimusikaalieni kategoriaan, mutta Tampereen Teatterin toteutus on todella näyttävä ja onnistunut. Erityisesti visuaalisuuden ystävät menkää katsomaan tätä musikaalia!