sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Ooperifantoom

Minä tykkään dissata The Phantom of the Operaa. Myönnän sen avoimesti. Olen antanut sille useita mahdollisuuksia muuttaa mieleni, mutta aina olen päätynyt naljailuun. Musikaalissa on useita hienoja kappaleita, mutta silmienpyörittely on tähän mennessä vienyt aina voiton. Tilaisuuksia mieleni muuttamiselle on ollut paljon: olen nähnyt musikaalin Lontoossa kahdesti ja tapittanut läpi sekä elokuvaversion että 25-vuotisjuhlakonsertin. Joka kerta toivoin, että ehkä nyt se vihdoin olisi maagisesti muuttunut loistavaksi, mutta ei. Mikään niistä ei vakuuttanut. Kaikesta tästä huolimatta minulla on luonnollisesti lippu varattuna Kansallisoopperan produktioon ja huomattuani, että täällä Tallinnassakin pyörii non-replica versio, oli pakko varata sinnekin lippu. Suureksi järkytyksekseni poistuin teatterista tyytyväisenä.

Käsittelen tässä blogikirjoituksessa yksityiskohtia sekä The Phantom of the Operan laajalti levinneestä alkuperäisversiosta että Vanemuine teatterin Ooperifantoom-tuotannosta. Jos spoilerit haittaavat, älä lue. Huomautettakon myös, että käytän englanninkielistä nimeä The Phantom of the Opera viittaamaan alkuperäisproduktioon tai musikaaliin yleensä ja vironkielistä nimeä Ooperifantoom viittaamaan Vanemuine-teatterin produktioon. Haluamme myös pyytää teitä sulkemaan matkapuhelimenne… eiku…

© Iir Hermeliin
The Phantom of the Operan tarina on tuttu monelle: oopperan kellarissa majaileva häiriintynyt epämuodostunut mies on pakkomielteisen rakastunut nuoreen sopraanoon, joka kuitenkin vehtaa mieluummin täysjärkisen ja komean varakreivin kanssa. En siis ryhdy tässä kirjoituksessa analysoimaan sitä. Säästetään se lysti vaikkapa Kansallisoopperan version blogikirjoitukseen (tai sitten olen laiska myös silloin, en vanno mitään). Alkuperäisproduktio on vuosikymmenten aikana levinnyt laajalle, mutta non-replica –versioinneista Vanemuine-teatterin on vasta kolmas. Jos minulta kysytään, on korkea aika antaa muiden teatterintekijöiden tuoda uusia näkökulmia tähän teokseen. Alkuperäisversio on jo turhan kasari – eikä hyvässä mielessä (enkä sano tätä ainoastaan, siksi että tämänkaltaiset jutut ovat juurtuneet mieleeni ikuisiksi ajoiksi).

Suurin ongelma The Phantom of the Operassa on mielestäni Christinen hahmo. Tämä tytönkuikelo juoksentelee ympäriinsä kuin pelokas peura ajovaloissa ja piiloutuu miesten selän taakse joka käänteessä. Hänen vuokseen silmäni pyörivät läpi esityksen kuin hyrrä ja hän saa minut haluamaan ravistella hänestä irti jonkinlaista persoonallisuutta. Phantom ja Raoul ohjaavat toimintaa kun taas Christine on vain neito pulassa. Ooperifantoomissa Christinestä jää täysin erilainen tunnelma. Ensimmäisen näytöksen loppuvaiheissa tajusin, että herranen aika – tuo nainenhan ei rasita minua, saatan jopa pitää hänestä! Itseasiassa tajusin vasta ensimmäistä kertaa, että koko musikaalin tapahtumathan pyörivät Christinen ympärillä. Kyllä, minulla kesti näin kauan, koska The Phantom of the Operassa Christinestä on silti jotenkin onnistuttu tekemään statisti. On vaikea sanoa, mikä juuri antaa Christinelle Ooperifantoomissa enemmän omaa mieltä. Se lähtee pienistä asioista. Vaikka Christine on pelottavissa tilanteissa, hän ei ole yhä vauhkona pelosta vaan ilmaisee tunteita paljon monipuolisemmalla tavalla. Hän viettää vähemmän aikaa piilotellen Raoulin selän takana. Hän ei keskity poseeraamaan silmät selällään vaan käyttäytyy kuin ihminen. Mielestäni suurin hetki Christinen hahmokehitykselle oli tanssiosuus Masqueraden aikana. Christine joutuu pyörityksiin tanssijoiden keskelle ja yrittää taistella itsensä vapaaksi uhkaavasta tilanteesta. Tämä ”painajaisbaletti” on hyvin vaikuttava lyhyt hetki, joka yhdistelee balettia, voguingia ja modernia tanssia. Haluaisin huomauttaa, että samassa kohdassa alkuperäisproduktiossa Christine yrittää löytää tanssijoiden keskeltä takaisin Raoulin syliin turvaan. Tuo hetki tavallaan vahvistaa kaiken, mitä aikaisemmin sanoin minua Christinessä vaivanneen. Christinen korostunut rooli vie myös tarinasta turhaa huomiota kaikenlaiselta ”true pairing” hömpältä. Katsoja on Christinen puolella eikä kummankaan miehen.

© Iir Hermeliin
Phantomin rooli ei kärsi Christinen saamasta lisähuomiosta. Minun on ollut aina hieman vaikea suhtautua Phantomiin, koska hahmo on murhanhimoinen ja omasta mielestäni pelottava. Tämä pelko tosin saattaa johtua suurelta osin siitä, että näin ensimmäistä kertaa Phantomina Ramin Karimloon, jolla on hyvin kantava ja vahva ääni, joka pureutui tärykalvoihini hyvin karmivalla tavalla. Heräsin vielä kuukausia myöhemmin painajaisiin, joissa kummitus jahtasi minua. Varmasti pitäisin saman herran tulkintaa Jean Valjeanista myös pelottavana. Mutta palataan asiaan. Virossa Phantom oli rauhallisempi, mutta silti tunteellinen. Liiallisesta teatraalisuudesta näiden tunteiden ilmaisussa oli kuitenkin päästy. Phantomista jää coolimpi tunnelma myös hänen asujensa kautta: perinteisempi pikkutakki on vaihdettu nahkaiseen (kyllä, nahkatakki tekee ihmisetä coolimman, olen yläasteella). Erilainen suhtautumistapa on otettu myös Phantomin kasvojen epämuodostumaan. Ooperifantoomissa Phantomin todelliset kasvot paljastuvat jo Christinen repiessä häneltä maskin irti ensimmäisen kerran. Kasvoista ei ole tehty yhtä näyttäviä vaan ne muistuttavat palovammaa. Kasvoista on turha tehdä sen kummempaa numeroa, kun ne kuitenkin riittävät karkottamaan tarinan ennakkoluuloiset ihmiset. Mielenkiintoisin lisä Phantomin hahmoon olivat hänen luolassaan seinälle heijastetut väläykset filminpätkistä, jotka kuvasivat sotaa ja kurjuutta. Näiden klippien tarkoitus selkeytyy Christinen laulaessa myöhemmin: ”Yet in his eyes all the sadness of the world”. Phantomin kuvataan siis kantavan harteillaan kaikkia maailman suruja, koska ei ole koskaan saanut kokea rakkautta. Vähemmästäkin sitä tulee hulluksi.

Huumoria Ooperifantomiin toivat teatterin omistajat Firmin ja André. Ilmeisesti heidät on aina tarkoitettu hieman koomisiksi hahmoiksi, mutta vasta tällä kertaa nauroin ihan ääneen. Erityisesti Firmin on hauska pikku mies, joka nappailee nitroja Phantomin aiheuttaessa huolia. Koska The Phantom of the Opera on musikaalina aika raskas, tällaiset koomiset hetket tuovat tarvittua kevennystä.

Kuten sanoin, The Phantom of the Opera osaa olla katsojalle aika raskas kokemus. Erityisesti ensimmäisen näytöksen loppuosa tuntuu jatkuvan ikuisesti. Aina aikaisemmin olen joutunut taistelemaan tosissani, etten turhautuneena huuda ääneen ”Lopu jo!”, mutta tällä kertaa jaksoin hyvin loppuun asti. Se johtui varmaan siitä, ettei Christine ärsyttänyt niin suuresti. Prima Donna –laulu on perinteisesti ollut minulle täyttä tuskaa, mutta tällä kertaa yritin vain kiinnostuneesti seurata tekstityksistä josko vihdoin ymmärtäisin, mitä ihmettä siinä lauletaan. Ei sekään kuitenkaan auttanut vaan laulu on minulle edelleen täysi sekametelisoppa. Vieressäni istunut mies kiemurteli paikallaan ensimmäisen näytöksen viimeiset 20 minuuttia ja ymmärsin hänen tuskansa. Toisen näytöksen aikana hän muuten lähti pois jo The Point of No Returnin aikana. Ei tainnut olla tämä musikaali hänen makuunsa ja ymmärrän täysin, vaikka Ooperifantoomista nautinkin.

Ooperifantoomissa on mukana näyttävää tanssiosaamista. Balettia yhdistellään muihin tanssityyleihin useissa numeroissa ja miehet tanssivat huomattavasti enemmän kuin alkuperäisproduktiossa. Erityisen hyvin mieleen jäi kuinka Hannibal-harjoituksissa miestanssijat esittivät hevosia tanssin keinoin. Toinen vaikuttava numero oli jo aikaisemmin mainitsemani tanssiosuus Masqueradessa. Olin hyvin tyytyväinen, että vahvoille tanssijoille on annettu hyviä hetkiä loistaa.

Puvustus Ooperifantoomissa noudattaa monin osin samaa linjaa kuin alkuperäisteoksessa, mutta päivitetyillä vivahteilla. Mainitsin jo aikaisemmin Phantomin nahkaisen pikkutakin ja esimerkiksi Don Juan –osiossa puvustus muistuttaa korttipelimaailmaa. Masqueradessa naamiaisasut ovat erillä tavalla pelottavia kuin alkuperäisversiossa. Sanotaan nyt vaikka että pellet ovat pelottavia aina. Christinellä on tuossa numerossa yllään ihana punainen tylliunelma, joka ansaitsee oman mainintansa. Madame Giryn mustiin vaatteisiin ei kuitenkaan ole vieläkään saatu oikein mitään kiinnostavaa. Christinen peruukki on myös karmiva. Taitaa muuten olla ainoa asia, joka on Christinessä mielestäni toteutettu paremmin alkuperäisversiossa.

© Gabriela Liivamägi
Kuten alkuperäisversiossa, myös Ooperfantoomissa on mukana erikoistehosteita. Ooperfantoomissa ne ovat tietyllä tapaa pienempiä, mutta niistä ei myöskään jää semmoista fiilistä, että niistä tehtäisiin jotain numeroa kuin The Phantom of the Operassa. Jokin peilitrikki on saattanut 80-luvulla olla kovinkin vaikuttava, mutta nykyään aika perussettiä. Venekohtaus ei ole yhtä vaikuttava kuin alkuperäisversiossa, mutta toisaalta siitä edeltävä hype, jossa feikki Phantom ja Christine seikkailevat ympäri lavaa oikeiden näyttelijöiden astuessa paattiin on ihan liian pitkä, joten menetys ei ole suuri. Muut erikoistehosteet ovat lähinnä pieniä pamauksia ja valoefektejä. Semmoista pientä kivaa.

Sitten vielä yhdestä asiasta, joka saa minut aina kiroilemaan puhuessani The Phantom of the Operasta. Tarkoitan nyt tietysti loppukohtausta, jossa Meg Giry löytää Phantomin maskin ja näyttämö pimenee ihan karmistuttavaan poseeraukseen maskin kanssa. Tämän ajatteleminenkin puistattaa minua ällöttävyydellään. Odotin innolla miten homma olisi hoidettu Ooperifantoomissa. Pettymykseni oli suuri, kun ainoa muutos oli, että Meg ei kiipeä Phantomin luolaan vaan maski vain yksinään jää Phantomin valtaistuimelle. Mielessäni pyöri vihaisesti ”tunkekaa se saatanan maski nyt helvettiin” ja juuri silloin – se syttyi tuleen! Hymyilin itsekseni kuin hangon keksi ja olisin voinut tuulettaa. Jollain tapaa koin, että maskiantipatiani saivat hyvityksen tällä pienellä roihulla.

Ooperifantoomin Phantom oli norjalainen Stephen Hansen, joka piti oikean tasapainon karmivan ja syvällisen Phantomin välillä. Esityksen ehdoton tähti oli kuitenkin Christineä esittänyt Hanna-Liina Võsa, jolla on upea ääni ja hän onnistui tekemään mahdottomasta mahdollista tekemällä Christinestä mukavan. Hurraa hänelle! Koit Toome teki Raoulina sellaisen roolin kuin Raoul nyt on – aika hajuton ja mauton. On kyllä hyvä, että vähäeleinen Raoul antaa tilaa vahvemmille Chrstinelle ja Phantomille. Lauri Liiv Firmininä täytyy vielä mainita. Hän teki pienestä roolista mieleenpainuvan. Ooperifantoomissa oli mukana taas suuri ensemble. Harvoin kaikki olivat yhtä aikaa lavalla, mutta heti alussa Hannibal-kohtauksessa ihmettelin, miten tarkasti jokaisen näyttelijän paikka täytyy olla määrätty, etteivät he mäiskäise toisiaan naamalle heilutellessaan käsiään koreografian mukaisesti. Ensemble oli todella lahjakas ja tanssitaitoa tässä on tullut jo kehuttuakin, joten se riittäköön siitä. Onnistunut roolitus kaiken kaikkiaan.


Näin yhteenvetona voin sanoa, että olen erittäin iloinen, että Vanemuine-teatteri oli onnistunut rakentamaan näin hienon produktion The Phantom of the Operasta. Olen myös mielissäni, että esitys laulettiin viron kielellä. Nyt odotan entistä suuremmalla mielenkiinnolla, mitä Kansallisooppera oikein saa aikaan.



2 kommenttia:

  1. Minunkin ensimmäinen Kummitukseni oli Ramin Karimloo – mutta sydämeni jätti lyöntejä väliin vielä viikkojen päästäkin enemmän ihastuksesta kuin kauhusta... Makuja on moneksi! ;) Vaan aika samoilla linjoilla ollaan kyllä Ooperifantoomista, minäkin tykkäsin Viron-tuotannosta enemmän kuin alkuperäisestä. Hanna-Liina Võsaa en nähnyt Tallinnassa, joten odotan innolla hänen näkemistään syksyllä Kansallisoopperan Christinenä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karimloon ääni on kyllä sellainen, että tekee varmasti vaikutuksen kaikkiin suuntaan tai toiseen. Nykyään kuuntelen mielellään hänen ääntään, mutta joka kerta pitää hieman valmistautua, ettei taas ala pelottamaan. :D

      Enpä tajunnutkaan, että Hanna-Liina on tosiaan Kansallisoopperassakin Christinenä. Hyvä valinta! Toivottavasti saavat paremman peruukin hänelle...

      Poista