Vihdoin se on täällä! In the Heights -elokuvaa on lupailtu jo vuosikymmenen ja korona vielä viivästytti sitä vuoden alkuperäisestä julkaisutahdista, mutta nyt sen hetki on vihdoin koittanut! Minulla on erityinen suhde In the Heights -musikaaliin. Näin sen vuonna 2016 Lontoossa ja se teki minuun niin suuren vaikutuksen, että vuotta myöhemmin valmistui graduni sen ja Rent-musikaalin yhteisöllisyyskuvauksesta. Koska In the Heights omalta osaltaan teki minusta maisterin, täten ollen julistan, että tämäkin blogipostaus on Tieteellinen™.
Okei, oikeasti haluan vain jauhaa kaikki ajatukseni tästä leffasta ulos, joten olkaa hyvä. Hirveästi spoilereita tästä eteenpäin!
In the Heights kertoo New Yorkin Washington Heights -asuinalueen asukkaiden elämästä muutaman päivän ajalta heinäkuun alun kuumina kesäpäivinä. Tarina käsittelee asukkaiden yrityksiä toteuttaa omia pieniä unelmiaan, sueñitojaan. Usnavi haluaa palata Dominikaaniseen tasavaltaan herättääkseen henkiin edesmenneen isänsä rantabaarin. Vanessa haluaa olla vaatesuunnittelija. Sonny haluaa pelastaa barrion ja koko maailman. Nina ei oikein tiedä, mitä haluaa, mutta tietää täsmälleen, mitä muut odottavat hänestä. Läpi elokuvan Usnavi kertoo tarinaa jälkikäteen lapsiporukalle rannalla Dominikaanisessa tasavallassa – tai niin he haluavat meidän uskovan.
Lavamusikaalina In the Heightsissa on melko pieni näyttelijäporukka, mutta elokuvaversiossa on todella panostettu ihmisvilinään ja mukana on useita näyttäviä joukkokohtauksia. Niistä vaikuttavin on 96,000 -kappaleen yhteydessä nähtävä uima-allasnumero, jossa elokuva todella näyttää vahvuuttaan visuaalisena tarinankerrontamuotona teatterilavaan verrattuna. Elokuvaa näin edelleen pandemian koulimassa maailmassa katsovana hikiset tanssikohtaukset hämyisissä klubeissa tuntuvat entistä jännittävimmiltä. Myös Washington Heights pääsee eri tavalla parrasvaloihin elokuvaversiossa, koska useita kohtauksia on kuvattu itse naapurustossa eikä vain studiolla. Vaikka elokuvassa ihmisvilinää onkin, välillä homma tuntui kyllä epäaidolta siinä mielessä, että kadut ovat silti liian rauhallisia New Yorkiksi.
Musiikillisesti In the Heights -elokuva on lähes yhtä mainio kuin teatteriversio. Tietysti monia kappaleita jää puuttumaan elokuvasta, mutta onneksi Broadwayn cast recording ei ole lähdössä tästä maailmasta minnekään. In the Heights sisältää sopivassa suhteessa tanssittavia rytmejä ja koskettavia balladeja ja musiikki on aina sen vahvuus, vaikka muuten tarinankerronnassa onkin kököt hetkensä sekä lavalla että valkokankaalla.
Musikaalin tarina on perustasolla sama kuin lavaversiossa, mutta sitä on kuitenkin reippaasti muokattu elokuvaa varten. Vanessan hahmoa on laajennettu antamalla hänelle unelma vaatteiden suunnittelemisesta. Usnavi ja Vanessa ovat yleensäkin nostettu tarinan pääpariksi, kun taas musikaaliversiossa Benny ja Nina ovat ehdottomasti tarinan romanttisessa keskiössä Usnavin ja Vanessan jäädessä enemmän heidän hömelöiksi vertauskohdikseen. Se on melko mielenkiintoista, koska Usnavilla ja Vanessalla ei ole niinkään musiikillisesti herkkiä hetkiä, joten musikaalissa en osaa oikein mieltää heitä miksikään unelmapariksi. Siksi elokuvan loppuratkaisu tuntuu entistä enemmän vähän päälle liimatulta, mutta siitä lisää myöhemmin. Bennyltä ja Ninalta on poistettu heidän toisen näytöksen avaava romanttinen duetto Sunrise, mikä on ymmärrettävää, koska elokuvassa ei luonnollisesti väliaikaa ole. Sen puute kuitenkin hieman hämäsi minua, koska yhtäkkiä Benny ja Nina ilmeisesti olivatkin kimpassa, vaikka luulin heidän olevan edelleen flirttailuvaiheessa. Elokuvan loppupuolelle heille on jätetty When the Sun Goes Down -duetto, joka on nyt kehystetty takaumaksi siitä, mitä he mahdollisesti olisivat sanoneet toisilleen aloittaessaan suhteen kuukausi takaperin ja minua se vain jälleen hämmensi. Tuntuu, että tässä kohtaa tekijätkin huomasivat, että Sunrisen jättämää aukkoa piti jotenkin paikata ja tämä oli heidän ratkaisunsa, joka ei vain yksinkertaisesti toimi yhtä hyvin.
Sen verran mitä Vanessan hahmon motiiveja on avattu lisää, on puolestaan Ninan isän Kevinin taustatarina kutistettu, mikä on valitettavaa. Hänen soolonsa Inútil ei ole mukana elokuvassa ja kappale selittäisi, miksi Ninan menestys on hänelle niin sydämen asia. Yleisestikin Kevin on hyvin erilainen hahmo elokuvassa. Lavaversiossa Ninan äiti toimii parin lempeämpänä osapuolena Kevinin ollessa hyvin omapäinen ja tiukka. Elokuvassa äiti on kuollut, joten Keviniin on täytynyt sulattaa myös se lempeys ja ymmärrys ja yleisesti ottaen Kevinin hahmo vesittyy, kun kahden hahmon persoonat on yritetty tunkea samaan. On myös huomattavaa, että lavaversiossa Kevin vastustaa vahvasti Ninan ja Bennyn suhdetta, mutta elokuvaversiossa häntä ei asia kiinnosta. Se on mielestäni hyvä muutos, koska tämä vastustuksen syy jää näyttämöversiossakin vähän hämärän peittoon ja itse ainakin katsojana jään pohtimaan, onko siinä taustalla jokin rasistinen motiivi, jota ei vain käsitellä. Uskon, että elokuvan olisi ollut pakko vastata tähän kysymykseen mahdollisesta rasismista, jos asia olisi ollut mukana, joten se on siksi hylätty kokonaan.
Sonnyn tarinaan on myös tuotu lisää lihaa elokuvaversioon. Hänen isäsuhdettaan avataan ja paljastuu myös, että hänellä ei ole oleskelulupaa Yhdysvaltoihin. Sonny on aktivisti myös tarinan alkuperäisessä versiossa ja elokuvassa se on kohdistettu ajankohtaisesti maahanmuuttajien oikeuksiin. Abuela Claudian lottovoittorahat laitetaan kohti Sonnyn oleskelulupaprosessia. Tämä maahanmuuttonäkökulma on myös mielenkiintoinen lisä tarinaan, mutta jälleen tuntuu, että sen käsittely jää turhan pintapuoliseksi, kuten moni muukin elokuvaan lisätty asia.
Itselleni elokuvan liikuttavin osio oli Abuela Claudian tarina. Hänen lämpönsä huokuu tarinasta ja Paciancia y Fe oli mielestäni ehdottomasti onnistunein musiikkinumero koko elokuvassa. Sen lopussa vollotin niin vuolaasti, että elokuvateatterin kaikki kymmenen muuta katsojaa varmasti kuulivat minun ryystävän räkääni pitkälle sen päätyttyä. Alabanza on myös aina ollut yksi suosikkikappaleitani musikaalissa ja kynttiläkulkue oli kaunis kohtaus. Erityisesti näiden laulujen jälkeen tunsin elokuvan ja teatterin eron, koska teatterissa, kun liikuttavan kappaleen jälkeen saa taputtaa, pääsee jotenkin helpommin siitä tunnekuohusta eteenpäin, kun taas elokuvissa jää vain siihen tunnetilaan likoamaan.
Alkuperäisessä musikaalissa suosikkikohtaukseni on Blackout, joka oli melko erilainen elokuvassa. Se ei minua juurikaan haitannut, mutta pidin mielenkiintoisena sitä, että kohta, jossa Sonny menee vahtimaan bodegaa rikollisten varalta, oli poistettu. Olen lukenut, että musikaalin tekijä Lin-Manuel Miranda tietoisesti ei halunnut In the Heightsiin väkivaltaa, koska latinx-hahmot stereotyyppisesti aina esitettiin väkivallan kautta. Ainoa väkivaltaan viittaava kohtaus on se, kun Graffitti Pete hätistää rosvoja ilotulitteen avulla kauemmas. Elokuvasta tämäkin puuttuu ja mietin, onko senkin poistaminen jälleen tietoinen valinta, että Washington Heightsista ei haluta antaa lainkaan levotonta kuvaa.
Elokuvan roolitus on onnistunut. Anthony Ramos on mielestäni aivan liian komea ollakseen uskottavasti kömpelö Usnavi, mutta Hollywoodilta en voisi odottaakaan mitään muuta kuin komeaa päätähteä. Ensimmäisessä kappaleessa tämä oikein korostuu, kun Ramos on laitettu tuijottamaan suoraan kameraan useammassa kohtaa ikään kuin yleisön komeudellaan hypnotisoiden. Onneksi Lin-Manuel Mirandaa ei laitettu esittämään Usnavia, vaikka se oli kuulemma ollut harkinnassa, koska hän olisi ollut liian vanha rooliin jo kymmenen vuotta sitten. Piragüeron rooli oli hänelle juuri sopiva. Ramos esitti Sonnya In the Heightsin alkuperäisessä Broadway tuotannossa ja olen aina ollut hieman hämmentynyt siitä, kuinka vanha Sonnyn pitäisi oikein tarinassa muka olla. Elokuvassa tätä hämmennystä ei ole, koska Sonny on selkeästi yläkoululaisen näköinen ja oloinen. Olin iloinen, että roolituksessa oli mukana sopivassa suhteessa Broadway-legendoja ja uusia nimiä. Erityisesti Daphne Rubin-Vega oli mielestäni loistava valinta Danielan rooliin. Lin-Manuel Mirandan ja hänen tuotantonsa faneille mukana oli myös useita mahdollisuuksia bongata tuttuja ihmisiä cameorooleissa. Itselleni yllättävin cameo oli drag queen Valentinan näkeminen kauneussalongissa.
Sitten vielä elokuvan loppuratkaisusta. Lavaversiossa tarina loppuu kolmanteen päivään ja sähkökatko jatkuu edelleen, mikä symboloi sitä, että barrion asukkaat ovat edelleen voimattomia muuttamaan naapuruston tulevaisuutta suurempien voimien edessä. Tämä sähköttömyyden vertauskuva on se, mikä eniten inspiroi minua valitsemaan In the Heightsin graduaineistokseni. Elokuvassa sähköt palautuvat Carnaval del Barrion aikana eikä se tunnu enää sen kummemmalta metaforalta, mikä tuntuu vain haaskaukselta. Tämän lisäksi lopussa paljastuukin, että Usnavi ei olekaan kertonut tarinaa lapsille rannalla vaan edelleen ihan omassa kaupassaan Washington Heightsissa. Ja oho! Yksi lapsista onkin hänen ja Vanessan tytär! Koko perhe on onnellinen ja tanssii ulkona palopostien vesisuihkeessa. The end. Mitä? En ymmärrä, miksi Usnavin ja Vanessan tarinalle on erikseen annettu tämä hyperonnellinen loppu ja kaikki muu jätetään avoimeksi. Saiko Sonny koskaan green cardia? Valmistuiko Nina yliopistosta? Missä kaikki muut tutut hahmot oikein ovat loppukohtauksessa? Pitäisikö meidän ymmärtää, että kaikki muut joutuivat muuttamaan pois naapurustosta? Vai että tämä on vain Usnavin fantasiaa eikä todellinen loppu? En tiedä, mutta mitä ikinä se onkaan, en oikein pidä siitä. Alkuperäinen avoin loppu on mielestäni paljon uskollisempi itse tarinalle. Ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo, mutta täytyy olla kärsivällisyyttä ja uskoa – paciencia y fe. Samoin tuo loppu on yhtäläinen loppu kaikille tarinan hahmoille eikä nosta kenenkään tarinaa muiden yläpuolelle, koska In the Heights sydämessään on naapuruston eikä Usnavin tarina. Uskon, että elokuvan loppuratkaisu on merkki siitä, että musikaalin luoja Lin-Manuel Miranda on mennyt pehmoksi saatuaan itse onnellisen loppunsa Vanessa-vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. En voi muuta sanoa kuin MEH. Minulla oli pieni toive, että lopussa olisikin paljastunut, että Usnavin tyttären äiti on Dascha Polancon esittämä Cuca, joka on läpi elokuvan vain hengannut mukana ilman sen kummempaa roolia tarinassa. Se olisi sentään ollut yllättävää.
Vaikka kritisoinkin loppuratkaisua, In the Heights oli oikein ihana elokuvaelämys. Se ei missään nimessä ole mielestäni teatteriversiota parempi, mutta mielestäni mikään elokuva ei ole, koska olen teatteri-ihminen ja katson ehkä yhden elokuvan vuodessa. Tuppaan olemaan erittäin kriittinen elokuvamusikaalien suhteen ja siinä mielessä In the Heights on mielestäni erittäin pätevä elokuvatulkinta musikaalista. Sitä olisi ehkä voinut rankemmallakin otteella sovittaa elokuvaksi, koska nyt tuodut lisäykset eivät välttämättä kaikki seisoneet ihan omilla jaloillaan. Suosittelen silti kaikille musikaalien ystäville In the Heights -elokuvan katsomista. Ja jos et ole musikaalien ystävä, mitä hemmettiä sä täällä teet, HUS!
Kommentit
Lähetä kommentti