Siirry pääsisältöön

Billy Elliot (Oulun teatteri)

Billy Elliot -musikaalia on tehty ilahduttavan paljon Suomen teattereissa. Olen itse päässyt nauttimaan Helsingin ja Tampereen versioista ja nyt oli vuorossa Oulun teatteri. Odotukset olivat korkealla ja nenäliinat valmiiksi taskussa. Annetaan lasten tanssia!

Billy Elliotin tarina on monelle tuttu vuoden 2000 elokuvasta. Nuori poika löytää rakkauden tanssiin englantilaisessa kaivoskylässä ja joutuu taistelemaan rakkautensa puolesta perheensä painostuksen alaisena. Samalla kun Billy taistelee oikeudestaan tanssia, hänen ympäröivä yhteisönsä taistelee oikeudesta työhönsä kaivosalan lakossa. Lopulta vain toinen voittaa. Ei yhtään ihme, että leffasta tehtiin musikaali sillä tarina lähes vaatii sitä.

Kuva: Kati Leinonen / Oulun teatteri

Billyn maailma ei ole ruusuinen. Perhe on yhä hajanainen äidin kuoleman jälkeen ja pitkittynyt lakko heikentää jo ennestään tiukkoja oloja. Billyn toive vaihtaa nyrkkeilyhanskat balettitossuihin luo lisää muutosta myllerryksen keskelle ja yhteisö ei osaa ottaa sitä avomielisesti vastaan. Billy on puristuksissa rakkautensa ja yhteisönsä ennakkoluulojen välissä samalla tavoin kuin kaivoslaiset ovat puristuksissa oikeuksiensa ja valtiovallan välillä. Työtaistelu on musikaalissa niin suuressa osassa, että jos sen jättää huomiotta ja keskittyy vain tanssivaan poikaan, ei katso mielestäni tarinaa kokonaisuutena.


Ei sillä, kyllä musikaalista pystyy nauttimaan myös vain tanssiviin lapsiin keskittyen. Oulun produktion kohokohta minulle oli Billyn tanssi aikuisen itsensä kanssa. Se oli toteutettu todella koskettavasti ja lähti lentoon niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Toinen huippuhetki oli Itseilmaisua -kappale, jossa kaiken ulkopuolisten paineiden vakavuuden sijaan löydettiin omana itsenä olemisen ilo.


Kuva: Kati Leinonen / Oulun teatteri

Oulun produktiossa oli mukana tarinan kaipaamaa vakavuutta, mutta itse olisin tarvinnut vielä lisää aggressiota. Kappaleissa kuten Solidaarisuus ja Angry Dance oli pontta, mutta ne eivät mielestäni menneet tarpeeksi pitkälle. Tarvitaan RAIVOA, jumalauta! Jumalaudasta puheenollen  minulla ei ole mitään konkreettisia todisteita, mutta olen nähnyt tämän musikaalin kolme kertaa aikaisemmin ja olen 99% varma, että Oulun versiossa oli vähemmän kiroilua. Kaikkia kirosanoja ei missään nimessä ole poistettu, mutta vähemmän niitä oli. Jos olen oikeassa, kuten olen täysin vakuuttunut, että olen, en pidä siitä yhtään. Karkea kielenkäyttö on osa Billy Elliotin maailmaa ja siinä maailmassa ”voi kakka” ei vain kuulosta aidolta. Jos joku väittää, että 12-vuotiaat eivät noin karkeaa kieltä käytä ja siksi muutos on perusteltu, voin opettajana kutsua tällaiset henkilöt koulun pihalle kuuntelemaan. Varoitan, voi herkemmillä taju mennä siinä v-sanojen suihkeessa.

Vaikka Billy Elliotissa käsitellään raskaita teemoja, musikaalista jää kuitenkin päällisin puolin toiveikas tunnelma. Tarinassa on erinomainen sekoitus komediaa ja surua. Ilahduttavasta steppinumerosta siirrytään vaivattomasti erittäin liikuttavaan kohtaukseen ja sitten hetken vollottamisen jälkeen huomaa taas hymyilevänsä ennen kuin on oikein edes ehtinyt kaikkia kyyneliään pyyhkiä. Tällainen naurun ja kyynelten kombo on mielestäni aina erittäin herkullinen asia ja yksi suurimmista syistä, miksi pidän Billy Elliotista musikaalina niin paljon ja palaan sen luo aina uuden produktion myötä.


Kuva: Kati Leinonen / Oulun teatteri

Kokonaisuutena Billy Elliot on oivallinen musikaali. Se ei ole täydellinen ja en voi olla tekemättä pääni sisällä pieniä trimmauksia tarinaan, mutta silti se on hurmaava. Lahjakkaita esiintyjiä, koskettava tarina, hyvää musiikkia, kaunista tanssia ja Margaret Thatcherin pilkkausta – väistämättä hyvä kokonaisuus. Siksi voin suositella myös Oulun teatterin produktiota sydämellisesti. Ajoituksellisesti tunnun näkevän Billy Elliotin aina täydelliseen aikaan, koska jälleen kerran me tarvitsemme solidaarisuutta tämänhetkisissä työtaisteluissa. Solidarity forever!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Elli Immo

Kemin kaupunginteatteri oli jo nuoresta alkaen lempipaikkani kaupungissa. Siksi sen koettelemukset ovat olleet hyvin kivuliasta seurattavaa viimeisinä vuosina. Kaupunginteatterin tuhkista nousee kuitenkin Kemin teatteri ja en voisi olla asiasta iloisempi. Ensimmäinen vierailuni kunnian sai murhatutkinnasta kertova uusi näytelmä Elli Immo. Elli Immo -näytelmä kertoo nimensä mukaisesti vuonna 1955 Kemissä murhatusta 20-vuotiaasta Elli Immosta, jonka murhaa rikoskirjailijat Elina Backman ja Heidi Holmavuo alkavat tarkastella uudelleen. Tutkinnassa paljastuu paljon laiminlyötyjä vihjeitä ja näyttää selkeältä, että asiaa on tarkoituksella peitelty. Mikä on ollut poliisin motivaatio pitää asia auki? Miksi moni aikalainen ei ole luottanut poliisiin? Kuva: Nina Susi / Kemin teatteri Näytelmä perustuu tositapahtumiin ja oikea tutkimusprosessi avasi Elli Immon murhatutkinnan uudelleen. Heidi Holmavuo on kirjoittanut myös tämän näytelmän käsikirjoituksen. Ennakkoon mietin, voiko kirjan ki...

Wicked-elokuva osa 1

Minä en koskaan uskonut Wicked-elokuvan oikeasti tulevan. Kirjoitan tätä aloituskappaletta ennen elokuvan näkemistä enkä edelleenkään ole täysin vakuuttunut, että se on olemassa. Mikä lie tekoälyskämmi sekin tulee olemaan. Tämä johtuu siitä, että olen ollut Wicked-fani vuodesta 2006 ja tätä elokuvaa on huhuttu ja jopa lupailtu monen monta kertaa vuosien varrella. Jopa niin kauan sitten, että Broadwayn alkuperäiset Elphaba ja Glinda Idina Menzel ja Kristin Chenoweth olivat yhä potentitaalisia vaihtoehtoja päärooleihin (fanien fantasioissa, todellisuudessa he olisivat varmaan olleet liian vanhoja jo silloin). Mutta tänään minun pitäisi vihdoin istua elokuvateatterin penkkiin ja saada nähdä se Wicked-elokuva, josta 14-vuotias minä pystyi vain unelmoimaan. Olen suunnitellut tänne blogiini kirjoitusta elämästäni Wicked-fanityttönä useamman kerran. Ensimmäisen kerran blogin 1-vuotisjuhlan kunniaksi kokonaista 10 vuotta sitten. En ole kuitenkaan koskaan saanut aikaiseksi kirjoittaa sitä. Rii...

RENT

Rent - mitä voisinkaan siitä sanoa? Se on suuri rakkauteni. En usko, että olisin kuka olen tänä päivänä ilman Rentiä. Siksi meinasin tukehtua purkkaani, kun kuulin, että TYK Alumniteatteri olisi tuomassa tämän suuren rakkauteni kotikaupunkiini Tampereelle. Kuinka siunattu voikaan yksi ihminen olla - Rent siellä missä minäkin. Minun on siis turha esittääkään, että tämä kirjoitus olisi millään tavalla objektiivinen. Olen päättänyt antaa faniuteni näkyä vapaasti. Yksi kappale tässä postauksessa on täynnä spoilereita niin musikaalista kuin kyseisestä produktiosta. Se on selkeästi merkitty, mutta ei mitenkään piilotettu, joten varo, jos et halua spoilereita. Aikaisemmin olen nähnyt produktion Rentistä Aleksanterin teatterissa vuonna 2012, mutta olen ensisijaisesti cast recordingin suurkuluttaja. Nauhoitusta Broadway-produktion viimeisestä esityksestä joudun säästelemään, koska se saa minut niin suureen tunnemyrskyyn. Olen avoin kaikille produktioille, koska ne ovat kaikki siunauksi...