Thoughts of a Ticket Holder

En tiennyt Once-musikaalista mitään muuta etukäteen kuin sen, että sen pitäisi olla todella, todella hyvä. Yleensä tunnen monet laulut etukäteen ja vähintään edes jotain juonesta, joten oli hyvin virkistävää mennä ihan sokkona katsomoon. Ehkä se oli yksi syy, miksi Once hurmasi minut niin täysin, mutta on myös totta, että se vain on niin todella, todella hyvä. Lavalla on irlantilainen baari, joka on valjastettu toimimaan ihan oikeana baarina ennen esitystä ja väliajalla. Se luo heti kotoisan tunnelman teatterisaliin. Jo hyvissä ajoin ennen esitystä näyttelijät myös tulevat lavalle soittamaan ja laulamaan. Tuollaista en ole aikaisemmin teatterissa nähnyt ja se oli todella mukavaa. Sääliksi vain käy työntekijöitä, jotka joutuvat yrittämään estää ihmisiä ottamasta valokuvia salissa. Siirtymä itse esitykseen ennakkomusisoinnista on saumaton, mikä imaisee heti syvälle tarinaan. Oncen suurin houkutus on se kuinka koruton se on. Se tuntuu jotenkin niin aidolta. Irlanti on tapahtumapa...

The Book of Mormon oli listan kärjessä musikaaleista, jotka haluan käydä katsomassa täällä Britanniassa. Kohtuuhintaisen lipun metsästäminen vaati noin viikon lippupalvelun sivun kyyläämistä, mutta viimein onnistuin ja paikkanikin oli oikein hyvä. Näytökset ovat todellakin lähes loppuunmyytyjä elokuun loppuun asti ja sen jälkeenkään ei ole paljon valinnanvaraa paikoista. Ei ole ihme, että show on näin suosittu, koska se todellakin on niin hyvä. Tunsin etukäteen show'n laulut ja juonen, mutta se ei yhtään haitannut esityksestä nauttimista. Yleisö huutonauroi alusta loppuun enkä minä ollut poikkeus. Tarina on sopivan totuudenmukainen ja räävitön. Mormonien usko itsessäänkin on selitettynä todella koominen ja, jos yhtään on törmännyt näihin lähetyssaarnaajiin, ei vain voi olla nauramatta esityksen vain hitusen liioiteltuun tulkintaan heidän käytöksestään. The Book of Mormon on hauska pelkästään levyltä kuunneltunakin, mutta lavastus ja koreografia ovat piste i:n päälle. Ne on...

Vietän kesääni Brightonissa, Isossa-Britanniassa, mikä tarkoittaa tietysti sitä, että yritän käydä katsomassa mahdollisimman montaa teatteriesitystä täällä ollessani. Ensimmäisenä vuorossa oli klassikkomusikaali A Chorus Line London Palladium -teatterissa. Säästin rahaa ja varasin halvimman lipun ihan piippuhyllyltä, mutta onnekseni ylimpään katsomoon ei ilmeisesti oltu myyty niin paljon lippuja, että sitä olisi kannattanut miehittää, joten minut siirrettiin paljon paremmille paikoille parvelle – kyllä kelpasi! Tunsin etukäteen suurimman osan kappaleista ja niiden kautta tietysti tarinaakin, mutta A Chorus Linea ei voi arvostaa ilman, että näkee taitavat tanssijat itse teossa. Voi sitä hyppyjen ja potkujen määrää. Oli ilo katsoa niin vahvaa osaamista. Näkemässäni esityksessä oli paljon varamiehiä mukana, mutta en usko, että vakituiset esiintyjät voisivat olla yhtään osaavampiakaan. Koska lavastusta ei ole lavalle maalattua viivaa ja peilejä enempää, koreografia on yhä suuremmassa ...

Välttelin Tamperee työväen teatterin Liz-musikaalia lähes koko kauden. Loppujen lopuksi päätin olla tuomitsematta sitä näkemättä. Kai sitä jonkinlaista tyydytystä saa siitäkin, että huomaa olleensa kokoajan oikeassa. Elizabeth Taylor ei ollut minulle tuttu henkilö. Tiesin ainoastaan hänen olleen elokuvatähti ja useita kertoja naimisissa. Näytelmästä opin ainoastaan sen, että hän oli myös usein sairaana. Päähenkilönä Liz onkin juuri näitä kolmea asiaa tähti, vaimo ja uhri – ei selviytyjä. Minun oli vaikea samaistua hahmoon, jonka pitäisi ilmeisesti edustaa vahvaa naista, mutta minulle jäi käteen vain miehistä riippuvainen pinnallinen uhri. Käsiohjelmassa musikaalin kirjoittajat kertovat, että: ”Musikaalin keskiössä ovat jälleen kerran naiset, niin kuin kaikissa yhteisissä töissämme. Nainen näkijänä ja kokijana, tapahtumia liikkeelle panevana voimana eikä vain sivustakatsojana.” Lizin perusteella tämä väite on pelkkä vitsi. Koko hahmo perustetaan alusta alkaen vain hänen miessuhte...