maanantai 27. helmikuuta 2017

Spring Awakening

Ollessani vasta nuori ja kaino lukiolainen saapui Spring Awakening elämääni. Luin siitä pienen pienen maininnan lehdestä ja pian matkasinkin koko päivän tämän maan halki Helsinkiin sitä katsomaan. Se oli rakkautta ensitahdeista. Näin hänen vikansa, mutta en välittänyt niistä. Olin rakastunut. Vuosien myötä tunteet laantuivat, mutta yhä muistelin hymyillen sitä tunteiden paloa, mitä vain teinillä voi olla. Kun kuulin, että tämä vanha rakkauteni olisi tulossa uudelleen näköpiiriini, tiesin heti, että tästä tulisi mielenkiintoista. Olisiko vanha rakkauteni yhä yhtä hurmaava vaiko vain pöhöttynyt kasa problematiikkaa? Tiesin, että minun täytyisi saada vastaus heti ensi-illassa.

Spring Awakening kertoo nuorista, jotka kamppailevat heräävien seksuaalisten halujensa ja yhteiskunnan sekä vanhempien paineiden ja odotusten alla. Musikaalin erottaa tavallisista teinielokuvista se, että tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Saksaan, jossa seksuaalisuuteen liittyvä häpeä on ihan eri tasolla kuin nyt. Musiikkinumerot edustavat hahmojen sisäistä maailmaa ja ovat tyylilajiltaan pop-rockia. Tarina näyttää kuinka haitallista on peitellä heidän omaa kehitystään koskevaa tietoa kasvavilta nuorilta. Aikuiset aiheuttavat nuorille myös fyysistä, henkistä sekä seksuaalista väkivaltaa.

Musiikki on Spring Awakeningin vahvuus. Kappaleet vaihtelevat kevyestä teiniangstisesta rockista aavemaisen kauniisiin balladeihin. Nähdessäni musikaalin ensimmäistä kertaa sen rock-saundit edustivat juuri sen päivän musiikkia. Minun mielipiteeni niistä kappaleista ei ole muuttunut, mutta en voinut olla miettimättä, miellyttävätkö nuo kappaleet myös nykyteinin korvaa vai kuulostavatko ne armottoman ummehtuneilta? Toisaalta en tiedä millainen käsitys nykyteinillä edes on vuosikymmenen takaisista saundeista, joten lopetan spekulointini tähän. Olen aina jostain syystä pitänyt musikaalin kappaleista enemmän suomen kielellä. Kokonaisuudessaan suomennus kuulostaa korvaani paremmalta, mutta kieltämättä parissa kohtaa suomen kielen sanat töksähtelevät aika pahasti melodiaan kiinni.

Aikaisempi Helsingin kaupunginteatterin produktio oli tehty vahvasti Broadway-tuotannon kaavaa noudattaen. Oli erittäin mielenkiintoista nähdä, miten tässä versiossa musikaalia on päätetty tulkita. Tämän tuotannon uudet otteet tekstiin olivat suurimmilta osin erittäin onnistuneita. Ihan ensimmäisessä kohtauksessa vähän vierastin miten Wendla laulaa vuoteestaan käsin, koska pystyasennossa oleva vuode toi mieleeni heti Hairspray-viboja. Loppujen lopuksi tämä ratkaisu on kuitenkin erittäin onnistunut, koska se näyttää Wendlan mielenkiinnon omaa kehoaan ja seksuaalisuuttaan kohtaan. Se on tärkeä lisä, koska hahmosta voisi helposti tehdä täysin vietävän hupakon. Yleisesti ottaen tämän tuotannon kuvaus seksistä oli paljon hellempi ja inhimillisempi. Tämä tuotanto toi myös erittäin taidokkaasti tanssia mukaan tarinankerrontaan. Omasta mielestäni tärkein muutos oli kuitenkin ehkä se, miten Melchiorin hahmo kuvataan tässä versiossa. Alkuperäisessä versiossa tuntuu, että yleisön on tarkoitus pitää häntä hurmaavana, vaikka jos hahmoa yhtään analysoi tarkemmin, huomaa että ei hänessä oikein mitään ihailtavaa ole. Tampereen työväen teatterin tuotannossa Melchior oli selkeästi sellainen pseudoälykkö fuckboy niin kuin hänen kuuluukin. Ei häntä oikein voi vihatakaan, mutta hän ei myöskään nouse yleisön silmissä jalustalle. Oli upeaa, että Melchiorin visiot naisen halusta ja nautinnosta saivat ansaitsemansa räkäiset naurut yleisöltä. Yksi asia, jonka olisin toivonut muuttuneen tässä produktiossa, oli mieshahmojen ihmeelliset kampaukset. Oudot kampaukset olivat erilaiset kuin alkuperäisversiossa, mutta silti oudot. Mikä Spring Awakeningissä oikein inspiroi ihmeellisiin letteihin?

Esiintyjäkaarti oli täynnä hurmaavia tuoreita lahjakkuuksia. Täytyy erikseen mainita Veera Tapanainen Ilsenä ja Kaisla Ollila Marthana. Heidän ansiostaan Pimeän salaisuus oli illan pysäyttävimpiä hetkiä. Täytyy myös nostaa hattua Julius Martikaiselle hänen roolisuorituksestaan Melchiorina aikaisemmassa kappaleessa mainitsemistani syistä.

Tähän loppuun haluan vielä puhua Spring Awakeningin problemaattisuudesta. Olen aina tiedostanut sen, että teoksessa on erittäin kyseenalaisia kohtia. Omassa päässäni olen keksinyt monia korjauksia niihin, mutta musikaali on mitä on. Koska rakastuin teokseen ennen täydellistä feminististä heräämistäni, olen miettinyt paljon, voinko enää edes pitää siitä. Tarinan problemaattisten kohtien lisäksi Spring Awakening on vahvasti maskuliinisuutta käsittelevä musikaali. Mieshahmojen sielunelämää tutkitaan laajasti, kun taas naiset määritellään lähinnä heidän seksuaalisuutensa kautta. En sano, etteikö miesten sielunelämää saisi tutkia, mutta haluaisin, että naisille suotaisiin samankaltaisia hetkiä.


Kaikesta huolimatta totuus on kuitenkin se, että rakastan yhä Spring Awakeningia vikoineen kaikkineen, vaikka feministinen mieleni välkyttääkin paikoitellen punaista valoa. Ensitahtien aikana silmäni kostuivat ja Purppurainen kesä -kappaleen aikana tuttu suuri kiintymyksen tunne valtasi minut. Oli ihanaa nähdä sinut taas kaikkien näiden vuosien jälkeen.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Tom of Finland

Näin esityksen Turun kaupunginteatterin tarjoamalla bloggarilipulla.

Mitä voisin sanoa Tom of Finland -musikaalista? Mielessäni on niin paljon kaikkea, mutta pelkään pahoin, että tämä kirjoitus ei tule ilmaisemaan kymmenesosaakaan siitä. Niin käy usein, kun yritän kirjoittaa esityksestä, joka on ihan helvetin hyvä.

© Sam Sihvonen
© Sam Sihvonen

Tietämykseni Tom of Finlandista oli samalla tasolla kuin olettaisin suurimmalla osalla olevan. Tiesin millaisia kuvia hän piirsi ja sen, että hän oli veteraani enkä sitten muuta. Musikaalin jälkeen tiedän enemmän itse taiteilijasta, mutta Tom of Finland ei ole vain musikaali miehestä vaan myös homojen asemasta Suomessa. Se on tarina halusta ja hitaasta vapautumisesta. Tarinat seksuaalisesta vapautumisesta ennen sotaan lähtöä ovat tuttuja populaarikulttuurista, mutta ne rajoittuvat vain miesten ja naisten väliseen haluun. Tämä musikaali kuitenkin näyttää, että sodan aikana ihmiset elävät kuin viimeistä päivää ja seksiä on runsaasti tarjolla – niin heteroille kuin homoillekin. Yksi musikaalin tärkeimmistä viesteistä onkin, että ihmisillä on aina ollut haluja ja seksiä, vaikka nykyään haluammekin usein kuvata menneet vuosikymmenet hyvin siveellisinä aikoina.

Musikaali kuvaa Touko Laaksosen elämää lapsuudesta kuolemaan pitäen fokuksen hänen kehittymisessään taiteilijana. Näemme varhaiset vaikutteet lapsuudessa, sodan vaikutuksen ja ensimmäisen näytöksen loppupuolella Tom of Finland on vihdoin syntynyt. Toinen näytös keskittyy Tom of Finlandin kuvien leviämiseen ja väittelyyn siitä ovatko ne taidetta vai pornoa. Toukon rinnalla seuraamme kaapissa olevan Markus Palinin elämää, jonka tarina kuvastaa homoseksuaalisuuden matkaa julkisessa keskustelussa Suomessa. Surullista kyllä musikaalissa nähdyt homofobiset mielipiteet nojaavat yhä tänä päivänä samoihin argumentteihin kuin viime vuosituhannen puolivälissä. Se osoittaa kuinka yhdenvertaisuuden puolesta on yhä tehtävä töitä, vaikka Toukon taidetta esiintyykin nykyään postimerkeissä ja lakanoissa bodauslehtien sijaan.

© Otto-Ville Väätäinen
Tom of Finland on erittäin viihdyttävä musikaali. En ole pitkään aikaan nauranut teatterissa noin paljon enkä pahoittanut mieltäni kertaakaan. Koskaan en kyllä varmaan ole yhden musikaalin aikana niin monta kertaa teatraalisesti peittänyt loksahtanutta leukaani kädelläni oikein tuhman vitsin jälkeen. Voi että kun se oli hauskaa. Musikaalissa on kuitenkin myös herkkiä hetkiä, joiden vaikutus tuntuu erityisen vahvana komediallisen tunnelman lomassa.

Tom of Finlandin musiikki on svengaavaa ja erittäin nautinnollista kuunneltavaa. Olisin kuitenkin toivonut musikaalin päätähdelle vielä ihan kunnon revittelykappaletta. Potentiaalia oli mm. ensimmäisen näytöksen viimeisessä biisissä ”Jumala loi miehen”, mutta kappale loppuu ennen kuin Olli Rahkonen pääsee ihan kunnolla laulamaan koko yleisön kumoon. Tällainen hetki suodaan hieman yllättäen Toukon siskolle Kaijalle. Lyriikat kuitenkin olivat mielestäni koko teoksen parasta antia. Suomen kieltä käytettiin niissä nerokkaalla tavalla, jota olisi erittäin vaikea toteuttaa käännösmusikaalissa. Kunpa Suomessa tehtäisiin enemmän musikaaleja, joihin sävellettäisiin uutta musiikkia eikä niitä iänaikaisia jukebox-musikaaleja vanhoista tähdistä. Tehtäisiinpä Tom of Finlandista levytys!

Tom of Finlandissa on upeasti tuotu piirroksellisuus lavalle visuaalisessa toteutuksessa. Toukon piirrokset sekä heijastuvat lavalle että heräävät ihan henkiin. Yleisössä tulee siis nähtyä kaikenlaista, mikä on vain hyvä asia.

© Otto-Ville Väätäinen
Näyttelijät tässä musikaalissa olivat kaikki erinomaisia. Jos joku vielä epäilee, etteikö Suomesta löytyisi osaavia näyttelijöitä, laulajia ja tanssijoita, niin ottakaa päänne pois perseestä ja avatkaa silmänne. Maamme teattereista löytyy ihan järkyttävän taitavaa sakkia. Tom of Finlandin kiistaton kuningas oli itse taiteilijaa esittänyt Olli Rahkonen. Herramanjeera mikä ääni!

Väliajalle mentäessä kuulin joidenkin herrojen kritisoivan, että ensimmäinen näytös oli liian pitkä ja siitä olisi saanut helposti vartin pois. Höpönlöpöä sanon minä. Meinasin sen heille ihan huutaakin, mutta onneksi sulkeutunut suomalainen luonteeni esti. Minulla on ihan hirveän huono tapa aina miettiä, mitä leikkaisin musikaaleista pois, mutta Tom of Finlandista en olisi poistanut mitään. Minä vain viihdyin.

Likimain ainoa kritiikki, mitä voisin Tom of Finlandista esittää, on se, että paikoitellen laulu jäi musiikin alle sen verran, että sanoista oli haastavaa saada selvää. Tällaisissa tilanteissa englanninkieliset tekstitykset olivat avuksi, koska sieltä pystyi vähän lunttaamaan. Uskon, että tämä ongelma saadaan ratkaistua täysin esityskauden aikana.

© Otto-Ville Väätäinen
Mitä muuta voisin vielä sanoa Tom of Finlandista? Se oli yksi parhaista teatterikokemuksistani koskaan. Sen nähtyään ei vain voi olla ajattelematta kuinka se pitäisi ehdottomasti viedä ympäri Suomen ja ulkomaillekin. Useamman ihmisen täytyy saada nähdä tämä! Esityksen lopuksi osoitin suosiotani seisten ja hakkasin käsiäni niin että ihan teki kipeää. Yllättävintä kyllä tämä musikaali laukaisi minussa myös harvinaisen isänmaallisuuden tunteen. Tällainen taiteilija on ollut meillä täällä Suomessa ja tällainen musikaali on täällä hänestä tehty! Kuinka upeaa! Tom of Finlandissa on kaikkea: naurua, sydäntä ja sielua. Toivon todella, että tämä ei jää tähän vaan että tämä musikaali saa upean elämän teatterissa. Mene katsomaan se! Missaat niin paljon, jos et mene! Rakasta itseäsi ja mene! MENE!

Tarvitsetko vielä lisäsyitä lähteä teatteriin? Tässä musikaalin nimikkoleivos.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Suku on syvältä

Pitkästä aikaa uusi kirjoitus! Suoritan tänä vuonna aineenopettajan pedagogisia opintoja ja sen tuomat tehtävät ovat vieneet lähes kaiken aikani eikä vapaa-ajalla ole huvittanut kirjoitella. Nyt olen kuitenkin siinä vaiheessa, että kaikki välttämättömät hommat ovat tehtynä ja vältelläkseni gradun ajattelua tekee mieli yhtäkkiä kirjoittaakin tätä blogia. Mutta jo riittää seikoista, jotka eivät ketään kiinnosta, ja siirrytään itse asiaan.

Suku on syvältä on koomikko Larry Davidin näytelmä, joka edustaa tyylilajiltaan TV:stä tuttua tilannekomiikkaa. Minä pidän kovasti tilannekomedioista. Voisi oikeastaan sanoa, että rakastan niitä. Larry Davidin nimi houkutteli minut katsomaan tämänkin näytelmän. Seinfeld on yksi suosikkisarjoistani ja pidän kovasti myös Davidin myöhäisemmästä Curb Your Enthusiasm -sarjasta (odotan innolla niitä uusia jaksoja!). Davidin komiikalla on hyvin tietty tyyli, joka kumpuaa hänen omasta elämästään ja persoonastaan. Curb Your Enthusiasm -sarjassa hän esittääkin itseään ja Seinfeldissa Georgen hahmo perustuu Davidiin. Suku on syvältä -näytelmässäkin hän esitti Broadwayllä pääroolia. Mutta miten taipui Davidin huumori ilman häntä itseään ja suomeksi esitettynä?

Koko suku saapuu paikalle, kun Normanin ja Arthurin isä tekee kuolemaa sairaalassa. Isä aiheuttaa veljeksille kuitenkin harmia vielä poismenonsa jälkeenkin, kun kaikenlaiset salaisuudet tulevat vihdoin jälkipolven tietoon ja heidän ratkaistavikseen. Veljekset ovat molemmat yhtä pikkumaisia ja jokainen keskustelu johtaa riitaan. Lisää vettä myllyyn tuovat puolisot, äiti ja muut sukulaiset. Tilannekomedialle tyypillisesti huumori kumpuaa väärinymmärryksistä ja petkutuksesta.

Odotin nauravani katketakseni tälle näytelmälle. Joku tuntui kuitenkin olevan jatkuvasti pielessä enkä hörähtänyt kuin pari kertaa. Larry Davidin persoona on hänen komediansa vahvuus ja heikkous. Se vaatii tietynlaista tunnetilaa ja ajoitusta dialogiin, mitä en kokenut tässä näytelmässä päänäyttelijöillä olevan. En tiedä hukkuiko se huumori suomen kieleen vai ovatko aivoni vain harmillisen fiksoituneet Larry Davidin omaan nuottiin. Parhaiten rytmissä olivat kiinni mielestäni Normanin vaimoa näytellyt Teija Auvinen ja äitiä näytellyt Tuire Salenius. Muu yleisö kyllä nauroi salissa tasaisesti, mutta en aistinut samanlaista hilpeää tunnelmaa kuin parhaimpien komedioiden katsomoissa. Ehkä jos olisin nauttinut ennen esitystä ja väliajalla pienen hömpsyn, olisin päässyt paremmin tunnelmaan. Olen myös niin kyllästynyt siihen, että monien komedioiden vitsit perustuvat nuorten naisten kourimiseen tai muuhun seksuaaliseen ahdisteluun. Suku on syvältä -näytelmässä tällaista ahdistelua kohdistuu kyllä myös miehiin, mutta en sanoisi, että sekään on mitenkään tuore näkökulma. Huoh.


Tämä kirjoitus jäi nyt vähän lyhykäiseksi, mutta Suku on syvältä ei myöskään ole mikään pitkä näytelmä, joten se kai sopii teemaan. Sanoisin, että Suku on syvältä on ihan mukiinmenevä komedia. Minuun se ei oikein iskenyt, joten jäisin mieluummin kotiin katsomaan Seinfeldin uusintoja, mutta ehkä sinua naurattaa enemmän!

torstai 18. elokuuta 2016

Stacy Wolf: Changed for Good - A Feminist History of the Broadway Musical

Kuten jotkut saattavat tietää, opiskelen yliopistossa englantia ja alan tehdä graduani kirjallisuudesta. Aikeissani on tehdä tutkielmani parista musikaalitekstistä ja siksi halusin lukea Stacy Wolfin kirjan. Toki se olisi varmasti muutenkin minua kiinnostanut, koska feminismi ja musikaalit ovat elämä. Wolf kertoo kuinka feminismi on näkynyt Broadway musikaaleissa 1950-luvulta lähtien 2010-luvulle asti. Jokainen vuosikymmen käsitellään omana kokonaisuutenaan, jonka yleispiirteet eritellään. Lopuksi hän paneutuu erityisesti musikaaliin Wicked ja sitä ympäröivään fanikulttuuriin. Akateemisesta lähtökohdastaan huolimatta Changed for Good ei ole niin raskaslukuinen kuin voisi kuvitella. Lukijan ei myöskään tarvitse tuntea jokaista Wolfin käsittelemää musikaalia, koska hän osaa hienosti tiivistää olennaisen tiedon.



Oman tutkimukseni ulkopuolelta kirjan mielenkiintoisinta antia oli keskustelu 1980-luvun megamusikaaleista. Oma suhteeni The Phantom of the Operan tai Les Miserablesin kaltaisiin hitteihin on aina ollut hieman kaksijakoinen. Siinä missä arvostan näyttävää show’ta ja komeita kappaleita ovat musikaalien itse juonet jakaneet mielipiteeni. Olen pariin kertaan kirjoittanut tässä blogissa esimerkiksi siitä kuinka ongelmallinen hahmo Christine on Phantomissa. Wolf auttoi minua selkeyttämään mielipiteitäni megamusikaaleista. Ristiriitaiset tunteeni saivat uutta pohjaa Wolfin sanoista (s. 128-129):
[I]n Les Miz and Phantom […] old, stereotypical gendered binaries emerge: men are active and women are passive; men function in the world and women are relegated to a domestic space; men are artists and politicians and women are their muses. Within these conservative gender binaries, women are represented as the well-worn and limiting stereotypes of the virgin and the whore, and the women whom the heroic men fall in love with are virgins. Big themes, big sets, and big music mask the misogyny embedded in these musicals, which shrink their women musically and physically; that is, women take up minimal musical space and even less performative space.”
Vasta-argumenttina voisi sanoa, että nämä musikaalit sijoittuvat aikoihin, jolloin naiset eivät olleet suuressa osassa yhteiskunnassa, mutta Wolfilla on vastaus myös siihen (s. 129):
The historical settings create a seemingly logical excuse for women not to do much (women weren’t on the front line in the French Revolution of 1823), but a glance at musicals from My Fair Lady to Cabaret reveals that any character can be active and complex in any historical time and place.
 Mielenkiintoista.

Kun olin teini-ikäinen, Wicked oli koko elämäni. Siitä syystä luku Wickediä fanittavista teineistä oli samaan aikaan sekä kiinnostava että kiusallisen tuttu. Lähes kaikkea mitä teinitytöt fanittavat on helppo vähätellä, koska nuorten naisten kiinnostusta pidetään ”pinnallisena” ja ”alempiarvoisena” ja Wickediäkin on vähätelty noilla sanoilla. Wolf analysoi teinien Wicked-fanitusta keskustelupalstaa tarkkailemalla ja antaa uudenlaista arvostusta nuorien fanien innostukselle. Hänen tarkkailunsa sijoittuu vuoteen 2006, jolloin Wicked-ilmiö oli vielä suhteellisen uusi asia. Olisi mielenkiintoista lukea päivitetty versio aiheesta nyt kun nämä ensimmäiset fanitytöt ovat jo aikuisia, mutta fanikanta on uusiutunut ja voi hyvin. Itsekin olen kasvanut fanituksestani yli, mutta toisaalta näen unia, joissa vien tulevia lapsiani katsomaan Wickediä. Niin suuri fanitus jättää jäljen.


Pari asiaa tästä kirjasta jäivät kuitenkin vaivaamaan minua. Bongasin joitain asiavirheitä, mikä on ihan ymmärrettävää, koska on varmasti vaikeaa käsitellä noin montaa musikaalia tekemättä joitain virheitä. Jäi se silti vähän kummittelemaan, koska enhän voi tietää onko virheitä myös luvuissa musikaaleista, joita itse en tunne niin hyvin, että huomaisin erheet. Lisäksi minua jäi harmittamaan, että joitain mielestäni merkittäviä musikaaleja ei käsitelty. Erityisesti minua jäi harmittamaan, että Spring Awakening -musikaalia käsiteltiin vain sivun verran epilogissa, koska itse olen pohtinut sen feministisiä ongelmia siitä lähtien kun viisitoistavuotiaana ensimmäisen kerran näin sen.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Anthony Rapp: Without You - A Memoir of Love, Loss, and the Musical RENT

Rakastan Rent-musikaalia. Se on tullut tässä blogissa aikaisemmin hyvin selväksi. On siis lähes ihme, etten ole lukenut Anthony Rappin muistelmia jo aikaisemmin. Kirja alkaa Rappin ensimmäisestä koe-esiintymisestä Rentin workshop-versioon ja päättyy samoihin aikoihin kuin Rappin työputki musikaalin Broadway-produktiossa. Rentin lisäksi tähän ajanjaksoon kietoutuu Rappin elämässä hänen äitinsä kamppailu syövän kanssa ja hänen vaikea rakkauselämänsä, kuten muistelmien nimestä voikin päätellä. Tämä oli nyt kolmas Broadway-näyttelijän elämäkerta, jonka olen lukenut, ja niistä ehdottomasti suosikkini. Se ei kuulosta miltään ylistykseltä, jos olet lukenut kirjoitukseni Patti LuPonen ja Kristin Chenowethin muistelmista, mutta tästä kirjasta ihan tykkäsin.



On pari syytä, miksi Rappin muistelmat toimivat paremmin kuin nuo kaksi edellä mainittua. Ensinnäkin se, että Rapp keskittyy vain tuohon tiettyyn ajanjaksoon elämässään, tekee kirjasta paljon paremman kokonaisuuden. Toki mukana on myös takaumia, mutta on parempi, että kirjassa käsitellään yksi ajanjakso kunnolla kuin kymmenen vähän sinne päin. Toiseksi Rappin kirjoitustyyli muistuttaa enemmän kaunokirjallisuutta kuin muistelmia. Kirjassa on paljon enemmän dialogia ja kuvailua, mikä tekee tapahtumista helpommin kuviteltavia. Nuo toiset elämäkerrat ovat tuntuneet enemmänkin ylipitkiltä lehtiartikkeleilta kuin kirjoilta ja tässä mielessä Without You on positiivinen poikkeus. Rapp ei kuitenkaan selkeästi ole mikään kirjailija ja hän syyllistyy paikoitellen laahaavaan ja pateettiseen kirjoitustyyliin. Silti kirja tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin haamukirjailijoiden teokset.

Ostin kirjan tietysti Rent-kiinnostukseni takia, mutta Rappin tarina hänen äitinsä sairaudesta ja kuolemasta oli hyvin liikuttava. Hänen äitinsä tehdessä kuolemaa myös Rapp itse käy läpi surutyön vaiheet asian kieltämisestä pitkän aggression kautta viimein hyväksyntään. Kirja näyttää liikuttavasti kuinka taistelu syöpää vastaan on pitkä ja uuvuttava prosessi niin potilaalle kuin läheisillekin.

Kirjan kolmesta teemasta rakkaus oli minua vähiten kiinnostava. Rapp kertoo elämästään queer-henkilönä (Rapp itse identifioi itsensä sanalla queer eikä gay), merkittävistä suhteistaan ja pyrkimyksistään saada hänen äitinsä hyväksymään hänen suhteensa miesten kanssa. Vieraiden ihmisten parisuhdedraamat eivät vain ole minusta kovin mielenkiintoisia ja Rapp ei ole tässä mikään poikkeus. Kirjassa hänen viimeisin parisuhteensa vaikuttaa myös melko epäterveeltä ja siitä oli vaikea lukea.

Jesse L. Martin, Anthony Rapp ja Taye Diggs musikaalissa Rent

Sitten vielä siitä Rentistä. Kaltaiselleni Rent-fanille nämä muistelmat ovat oikein kiinnostavaa luettavaa, koska Rapp oli musikaalissa mukana jo sen varhaisissa vaiheissa ja kertoo kuinka musikaali kehittyi nykyiseen muotoonsa. Rapp kertoo myös kuinka säveltäjä Jonathan Larsonin kuolema vaikutti koko tekijäkaartiin ja miten he pienillä asioilla kunnioittivat hänen muistoaan show’n jatkuessa. Kirjasta tuntee sen kuinka vahva tunnesidos Rappilla on Rentiin ja en yhtään ihmettele miksi hän on palannut esittämään Markin roolia niin monta kertaa.

Yksi mielestäni erittäin mielenkiintoinen yksityiskohta liittyi Rentin loppuratkaisuun (jos et halua spoilaantua siitä, lopeta lukeminen nyt). Kirjoittaessani TYK Alumniteatterin Rentistä huhtikuussa ilmaisin vahvan mielipiteeni siitä, että pidän enemmän loppuratkaisusta, jossa Mimi ei kuole. Muilla on kuitenkin yhtä vahvoja tunteita sen puolesta, että samankaltainen loppu kuin oopperassa La Boheme olisi parempi. Näin Rapp kirjoittaa aiheesta (s. 26):

I found out later how much that last moment, as well as other moments in the show, paralleled scenes from Puccini’s La Boheme, which was Jonathan’s inspiration for Rent. But one of Rent’s scenes veered very much from its source: the finale. In both Puccini’s and Jonathan’s versions, Mimi goes missing until she’s finally found, near death, and is brought back to the loft. After a tender and heart-wrenching scene, in which all of her friends helplessly surround her, and her lover tries to reconnect before it’s too late, Mimi dies in Puccini’s version. But she only almost dies in Jonathan’s, as she comes back from the brink after having a vision of Angel telling her it’s not her time. I worried that Jonathan’s ending might bother some people, that it would seem cheesy and contrived, but he was adamant that Mimi should live at the end of his story; he wanted for his show to end with life, not death. Besides, Angel had died, so it wasn’t like there was an absence of loss and sorrow in his piece. I was ambivalent about his choice to let Mimi live, but Michael and Tim and all of us in the cast were able to find a way to make it feel real; we played it sincerely and fully; after all, near-death experiences did occur in the real world. We hoped our audiences would be moved in the end.

Olen siis samaa mieltä Jonathan Larsonin kanssa.

Rapp Without Youn teatteriversiossa

Mitäs tästä kirjasta vielä sanoisi? Suosittelen sitä ehdottomasti Rentistä kiinnostuneille. Kirja menettää vetovoimaansa loppua kohden, mutta kokonaisuutena pidin siitä. Rapp on muokannut muistelmistaan myös yhden miehen teatteriesityksen, josta on tehty levytys ja se on ostettavissa esimerkiksi iTunesista. Sitäkin voi kokeilla, jos ei jaksa kirjaa lukea.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Kristin Chenoweth: A Little Bit Wicked - Life, Love, and Faith in Stages

Teinivuoteni menivät pitkälti Wicked-musikaalin pauloissa, joten luonnollisesti tunnen Kristin Chenowethin erittäin hyvin. Sanotaan että ”never meet your heroes”, mutta voisin lisätä siihen myös ”or read their autobiographies”. Olen aina tiennyt, että Chenoweth on harras kristitty eikä se ole koskaan aikaisemmin häirinnyt minua. Tässä kirjassa usko on kuitenkin niin vahvassa osassa, että se teki kaltaiseni ateistin olon melko epämukavaksi. Kirja sai minut sanomaan ”voi Jeesus” monta kertaa, mutta ei sillä tavalla kuin Chenoweth ehkä olisi tykännyt. Kirjaa vaivaa yleinen holier-than-thou-asenne, mikä ärsytti minua suunnattomasti.


Kirjassaan Chenoweth (haamukirjoittajansa avustuksella) kertoo elämästään hyppien sinne tänne ajasta, tapahtumasta ja ihmisestä toiseen. Ainoastaan Jumala pysyy kokoajan messissä. Se tekee kirjasta helposti hyvin ärsyttävän lukea. Chenoweth itsekin myöntää, että kyseessä ei ole ”tell-all” -vaan pikemminkin ”tell-a-little” -kirja (s. 225). Osasinkin odottaa, että Chenoweth ei menisi mustamaalaamaan ketään kirjassaan, mutta toisaalta hän osaa olla paikoitellen todella häijy ihan tarkoituksella ja myös vahingossa. Ihan ensimmäisessä luvussa Chenoweth avautuu ihan liikaa huonosta palvelusta lentokoneessa. Hän päättää tilanteen tivaamalla lentoemännän nimeä, jotta voi ”rukoilla hänen puolestaan” (s. 26):
”Your name. Please.” 
”Why?” 
”I’d like to pray for you.” 
“I don’t need your prayers.” 
“Oh, honey,” I tell her truthfully, “we all need prayers. And I’m fixin’ to talk to God about you specifically.”
Huomaatte varmaan nyt mitä tarkoitin sillä holier-than-thou-asenteella? Kyllä minäkin voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan töykeistä asiakaspalvelijoista, mutta silti. Silmäni pyörivät päässäni niin nopeasti, että meinasi taju lähteä ja tahdoin jättää koko kirjan kesken heti alkuunsa. Jatkoin kuitenkin urheasti eteenpäin. Myöhemmin Chenoweth kertoo kuinka raivopäissään outtasi vuokraisänänsä julmin sanoin (s. 97-98). Hän esittää itsensä kuitenkin tarinan sankarina, koska auttoihan hän tuon miesparan vihdoinkin ulos kaapista! Ei. Lisäksi Chenoweth puhuu pilkkaavasti pojasta, jolla on Touretten-oireyhtymä (s. 160) sekä käyttää kepeästi sanoja, kuten ”transu” ja ”lynkata”, joiden painolastia hän ei selkeästi ymmärrä (s. 182 ja 209). Ei.

Kirjassa oli myös hauskoja tarinoita Chenowethin elämästä. Harmi vain, että olin kuullut niistä jo lähes jokaisen, koska hän on kertonut kaikki samat jutut talk show -haastatteluissa, joita katsoin teinivuosinani niin monta. Yllättäen mielestäni kiinnostavin luku käsitteli Chenowethin taidokasta stalkkeria.

Vanhana Wicked-fanina halusin tietysti lukea musikaalin varhaisista vaiheista. Siitä olikin ihan kiinnostavia juttuja, mutta olisin toivonut enemmän. Onhan Wicked kuitenkin nostettu ihan kirjan nimeenkin. Oli mielenkiintoista kuinka vähän Idina Menzelistä on puhetta koko kirjassa. Lähinnä Chenoweth vakuuttelee kuinka huhut siitä, että hän vihaa Menzeliä eivät todellakaan ole totta. Se tuntui vähän omituiselta puolustelulta.

Idina Menzel ja Kristin Chenoweth musikaalissa Wicked
Lopputuomioni on, että Kristin Chenowethin elämänkerta on aikamoista kirjallista kuraa. Naisen suurille faneille se voi olla hauskaa luettavaa, mutta minua se lähinnä rasitti. Kirja on kuitenkin todella nopealukuinen, koska ei sisällä mitään syvällisiä ajatuksia, joten ei se ainakaan montaa lukuiltaani pilannut.



Lähde: Chenoweth, Kristin. 2009. ”A Little Bit Wicked - Life, Love, and Faith in Stages.” New York: Touchstone.

tiistai 31. toukokuuta 2016

In the Heights

In the Heights on ollut ”tutustun kun on aikaa” -listallani vuodesta 2008. Singleversiot neljästä musikaalin biisistä olivat löytäneet tiensä iPodilleni samoihin aikoihin, mutta sen enempää en ollut koskaan saanut aikaiseksi musikaaliin perehtyä. Jotenkin aina kuitenkin tiesin, että tulisin pitämään siitä. Huomattuani, että Lontoossa pyöri produktio, päätin vihdoinkin tarttua tuumasta toimeen. Lisähoukuttimena toimi se, että teatteri tarjosi alle 25-vuotiaille lipun mistä tahansa hintaluokasta 15 punnalla. Säästin 50 puntaa! Hurraa!

Itse teatteri oli vähän tavallista erikoisempi. Sisään asteltiin pitkin puulattiaa, joka muistutti laituria. Aulassa oli ihan kunnon baari. Käsiohjelmaa ei toimitusvaikeuksien takia ollut myynnissä, mikä harmitti minua, koska keräilen niitä. Ostin sitten korvikkeeksi In the Heights -lippiksen, koska miksipä ei. Lista näyttelijöistä löytyi, mutta ennen esitystä lueteltiin pitkä lista korvaavista näyttelijöistä ja en saanut yhtään kiinni, kuka esitti ketäkin. Melkein saan ihottumaa moisesta epätietoisuudesta. Katsomoja oli kaksi ja näyttämö niiden keskellä. Penkit olivat pikkuruisia. Kun huomasin, että paikkani oli kahden miehen välissä, tiesin heti, että minun on pakko istua heti alkuun reteästi haarat levällään, että heille tulee selväksi, ettei minua voi rutistaa epämukavasti pieneen tilaan. Itse esityksen aikana istuin tietysti ihan normaalisti, mutta tämän kikan ansiosta eivät vierustoveritkaan tunkeneet minun elintilalleni.


In the Heights kertoo latinalaisamerikkalaisen naapuruston eli barrion elämästä New Yorkissa. Tapahtumat sijoittuvat kolmen helteisen päivän ajalle Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän ympärille. Tarinan kertoja Usnavi pitää kulmakauppaa yhdessä serkkunsa kanssa ja haaveilee vastapäisessä kampaamossa työskentelevästä Vanessasta. Vanessa taasen haaveilee asunnosta Manhanttanilla. Naapuruston ylpeys Nina on palaamassa kesälomalle ensimmäisen yliopistovuotensa jälkeen, mutta kukaan ei tiedä, että tosiasiassa opiskelu yliopistossa ei olekaan sujunut niin hyvin kuin kaikki olettivat. Ninan vanhemmat omistavat taksiyhtiön ja ovat naapuruston rikkaimmat ihmiset, vaikka hädin tuskin tulevat toimeen yrityksellään Ninan koulukulujen takia. Benny työskentelee Ninan vanhempien firmassa ja on iskenyt silmänsä sekä ylennykseen että työnantajan tyttäreen. Barrion äitihahmo ja sydän on Abuela Claudia, joka pitää kaikista huolta ja luo heihin uskoa. Kaikki tekevät kovasti töitä. Kaikki haaveilevat lottovoitosta.

Musikaali näyttää kuinka amerikkalaisen unelman saavuttaminen on käytännössä mahdotonta. Lähes kaikilla hahmoilla on maahanmuuttajatausta ja heillä on kova tahto pärjätä ja menestyä uudessa kotimaassa. Todellisuus on kuitenkin se, että rakenteelliset esteet ovat tämän unelman saavuttamisen tiellä. Vaikka opiskelisi kovasti ja saisi stipendin yliopistoon, ei se kata kaikkia kuluja, ja on vaikeaa jaksaa opiskella, jos joutuu tekemään kahta työtä elääkseen. Vaikka tekisi koko ikänsä kovasti töitä kasvattaakseen yritystään, voi vuokrien nousu pakottaa myymään sen. New Yorkiin iskee musikaalissa sähkökatko, joka kuvastaa kuinka voimattomia yksittäiset ihmiset ovat suuressa kapitalistisessa maailmassa. Tätä valtarakennetta kuvaa hyvin selkeästi toistuva lyriikka: ”We are powerless”, joka kuvastaa sekä hetkittäistä olotilaa eli sähkökatkoa sekä jatkuvia olosuhteita yhteiskunnassa.


In the Heightsin musiikki nojaa lähinnä hiphopiin, mutta yhdistelee myös muita genrejä. Usnavi ja muutama muu hahmo räppäävät ja muut laulavat. Kappaleet olivat mielestäni hyvin mukaansatempaavia juuri siksi, että ne yhdistelivät hiphopia ja muita musiikkityylejä niin onnistuneesti. Lyriikat ja dialogi yhdistelevät englantia ja espanjaa tavalla, joka saa barrion tuntumaan aidolta. Musikaalia ymmärtääkseen ei tarvitse kuitenkaan osata espanjaa, koska lähes aina sama asia toistuu asiayhteydessä myös englanniksi. Itse kun opiskelen yliopistossa sekä englantia että espanjaa, nautin niiden sekoituksesta kovasti (koska sain tuntea itseni osaavaksi, koska ymmärrän perustason espanjaa - kiitos vuosien koulutus lol). Tanssi oli myös suuri osa In the Heightsia. Produktiossa yhdisteltiin monia eri tanssityylejä, kuten tietysti hiphopia, street-tanssia ja salsaa. Erityisesti ensemblessä oli todella taitavia tanssijoita, joiden suoritusta oli ilo katsella.


Suurena Rent-fanina alan aina epäillä itseäni, kun näen yhtäläisyyksiä jonkun toisen teoksen ja Rentin välillä. Onko asia tosiaan niin vai onko Rent vain aina mielessäni? Sain myös In the Heightsista Rent-viboja. Se ei ole ihme; tarina käsittelee köyhän naapuruston elämää New Yorkissa, musiikki ei ole perinteistä musikaalimusiikkia ja hei, eka näytös loppuu kielarointiin! Ihan selkeitä yhtymäkohtia! Silti epäilin, että näenkö Rentin vain koska haluan nähdä sen. Katsoessani säveltäjä Lin-Manuel Mirandan haastattelua sain kuitenkin epäilyksilleni vahvistuksen: Rent on tehnyt häneen suuren vaikutuksen nuorena miehenä (Kauan eläköön Rent!). Kaikkea tätä en siis tiennyt ennen kuin olin jo nähnyt In the Heightsin. Mielessäni olin kuitenkin aina pitänyt Lin-Manuel Mirandaa sellaisena vaikuttajana musikaalimaailmassa, joka Jonathan Larsonista olisi voinut tulla, jos hän olisi saanut elää. Kuten mainitsin, olen ollut tietoinen In the Heightsista nyt jo kahdeksan vuotta, mutta en ollut ottanut sitä elämääni neljää kappaletta enempää. Samoin olen ollut tietoinen Lin-Manuel Mirandasta, mutta pitänyt hänen töitään tietyllä etäisyydellä, koska tiesin, että jos annan niille pikkusormen, juuttuu koko käteni sellaiseen bingeblenderiin, että en pääse enää eteenpäin. Tämä on aika outo juttu itseasiassa, koska olen vuosia viitannut häneen nerona. Hän vieraili yhdessä jaksossa How I Met Your Motherin viimeisellä tuotantokaudella ja keskustellessani jaksosta erään ystäväni kanssa sanoin vain, että tiesitkö, että se räppäävä mies on musikaalinero. Olen säästellyt tätä neroutta jo monta vuotta, mutta nyt vihdoin olen uskaltautunut sen pyörteisiin. Ja on muuten aika rankkaa yrittää tehdä kouluhommia, kun Hamiltonin ja In the Heightsin lyriikat soivat repeatilla päässä. Mutta nyt tämä kirjoitus meni ihan sivuraiteille, joten on pakko pistää tälle toppi.



Kuten olin jo vuosia aavistellutkin, pidin In the Heightsista. Tarinassa oli sopivasti ihmissuhdedraamaa ja yhteiskunnallista syvyyttä. Musikaalissa on useita vahvoja naishahmoja, mikä on aina yhtä hieno asia. In the Heights mene ehkä ihan suosikkimusikaalieni listalle musiikkinsa takia, vaikka monesta kappaleesta tykkään kovasti, koska mukana oli useampi kappale, jotka eivät suuremmin innosta, vaikka ihan päteviä ovatkin. Musikaali jätti kuitenkin pohdittavaa paljon enemmän kuin moni muu. Itseasiassa jopa niin paljon, että aion kysyä voinko alkaa kirjoittaa siitä gradua (jota varmaan sitten istuisin kirjoittelemassa In the Heights -lippis päässäni). In the Heights teki siis minuun suuren vaikutuksen.