maanantai 19. maaliskuuta 2018

Tytöt 1918


Jos joku sanoisi, että Tytöt 1918 on tehty ihan vain minua varten, uskoisin häntä.

Tytöt 1918 on musikaali kansalaissodassa Tampereen naiskaartissa taistelleista tytöistä. (Musikaalissa konfliktia kutsutaan kapinaksi, joten viittaan siihen sillä sanalla myös tässä kirjoituksessa tästä eteenpäin.) Tarinan alussa tytöt esittäytyvät ja kertovat tulevan kohtalonsa. Sen jälkeen näemme hetket ennen kapinan syttymistä ja syyt, jotka johtavat jokaisen tytön päätökseen liittyä kaartiin. Toisen näytöksen aikana seurataan kapinan kulkua Tampereen kannalta ja näemme kuinka jokainen tyttö kohtaa musikaalin alussa hänelle määritellyn kohtalonsa. Vaikka hahmojen kohtalot alussa luetellaankin, hahmoja on niin monta, että katsoja ei mitenkään voi muistaa heidän kaikkien loppua, joten se ei pilaa tarinan ”jännitystä.” Toisaalta musikaalissa ei ole kyse mistään trilleristä vaan inhimillisistä kokemuksista tässä aivan liian pitkään vaietussa osassa Suomen historiaa. Tyttöjen kohtalot tuntuvat epäoikeudenmukaisilta. Ei voi olla tuntematta sitä tuskaa, kun vasta teini-ikäinen tyttö huutaa: ”Mua pelottaa tää viha!” Ainakin minulle se tuntui myös hyvin samaistuttavalta. Kuinka pitkälle voi joku ylempi taho sortaa toista, kunnes viha leimahtaa liian suureksi ja pelottavaksi?

Tehdään tähän väliin selkoa parista asiasta. Minä olen henkeen ja vereen vassari neljännessä polvessa. Sotien aikaan äitini isä oli kansalaisluottamuksen menettäneenä vankilassa aatteensa vuoksi. Se, että tällaisia tarinoita kuin Tytöt 1918 kerrotaan, on minulle erittäin tärkeää. Se, että niistä kerrotaan musikaalimuodossa, on kuin universumi hymyilisi minulle. Luonnehdin itseäni usein kuivaksi akaksi tai jääkuningattareksi, joten olin yllättynyt, kuinka liikuttuneessa tilassa olin läpi koko esityksen. Ensimmäiset kymmenen minuuttia tuhersin itkua ja se jatkui tasaisesti läpi koko musikaalin. Se on niin ihanaa, että nämä tarinat kerrotaan. Ne todella kerrotaan.

Musiikki Tytöt 1918 -musikaalissa oli mielestäni oikein sopivaa. Koska en ole mikään musiikkiasiantuntija, en lähde pätemään mistään tyylilajeista, mutta yleisesti musikaalin saundi oli moderni. Mukana oli myös räppäämistä, mikä voi helposti tuntua kiusalliselta, jos esiintyjät eivät ole kokeneita sylkijöitä, mutta tässä tapauksessa räppiä oli juuri vain sen verran, että se tuntui mukavalta mausteelta eikä laittanut koko suuta tuleen. Ah, miten nerokas metafora. Huomaa kyllä, että olen kokenut kriitikko. Mutta siis palataanpa asiaan. Pointtini on siis, että onneksi musikaalissa ei lähdetty ihan Hamilton -linjalle räpin kanssa. Kappaleista ehkä hieman yllättäenkin elämääni on jäänyt soimaan ”Housut, housut, housut on ase” aina, kun aamuisin laitan housuja jalkaan. #mondaymotivation Lauluissa on huomattava tauko toisen näytöksen aikana tarinan pahimpien taisteluiden aikaan. Se tekee niistä hetkistä entistä vaikuttavampia, kun musiikki antaa sijaa sodan karmeudelle. Vollotin niin paljon, että minun täytyi estää itseäni ulisemasta ääneen. Odotan innolla Tytöt 1918 -levytystä. Voit rahoittaa hanketta osoitteessa https://mesenaatti.me/campaign/?id=816#single/view . Minäkin rahoitin!

Kuten aina, en ole tarkoituksella lukenut vielä mitään muita kommentteja musikaaliin liittyen, etteivät ne vaikuttaisi omaan kirjoitukseeni. Olen kuitenkin saanut sellaisen kuvan pienistä pätkistä, mitä twitterissä on silmiini osunut, että Tytöt 1918 on saanut osakseen kritiikkiä siitä, että itse tyttöjen maailmankuva pyörii ikävän paljon miessukupuolen ympärillä. Tästä tietoisena katsoin musikaalia siitä vinkkelistä. Myös minä olen sitä mieltä, että tarinan tytöt hössöttävät miehistä paljon. Se, onko se liian paljon, on aika lailla mielipidekysymys. Musikaalin tytöt ovat kaikki minua nuorempia ja useat teini-ikäisiä. Itse muistan vielä hyvin, kuinka paljon stressasin silloin siitä, että tulisinko koskaan löytämään itselleni kunnollista (vasemmistolaista) kumppania. Ehkä siksi en laskenut tätä tyttöjen heikkoudeksi. Toisaalta tätä blogia aikaisemmin lukeneet tietävät varmasti sen, että yleisesti olen sitä mieltä, että mitä vähemmän aikaa siunaamme miehille sen parempi. Uskon, että jos musikaali ei olisi tarinaltaan muuten kolahtanut minun niin kovasti, voisin olla tästä asiasta hyvinkin kriittinen. Onneksi kuitenkin tarinassa esitetään monia syitä tyttöjen kapinaan osallistumiselle ja rakkaus kumppaniin on niistä vain yksi. Enkä myöskään sanoisi, että yksi syy on toista sen arvokkaampi, jos kuitenkin uskoo taistelevansa oikean asian puolesta. Itseasiassa se on jopa ihan virkistävää, että Tytöt 1918 osoittaa sen, että myös naiset, jotka välittävät ”turhanpäiväisistä” asioista, kuten miehistä, tansseista tai vaatteista, voivat myös olla valmiita laittamaan henkensä alttiiksi oman yhteiskunnallisen asemansa puolesta. Liian usein jako on naisten suhteen joko tai. Joko olet ”tyttömäinen tyttö”, joka tykkää näistä ”turhanpäiväisyyksistä” tai sitten olet ”erityinen nainen”, joka ei ole kuin yksi muista ja johon yhdistetään usein maskuliinisia piirteitä. Tarinan hahmoissa on kumpiakin esimerkkejä eikä ketään nosteta toista paremmaksi. Ensimmäisen näytöksen alussa tytöt kertovat, millaisia he ovat ja tiivistävät sen sanomalla olevansa ”halpoja tyttöjä Tampereelta.” Tämä kerrataan ensimmäisen näytöksen lopussa tyttöjen tarttuessa aseisiin, mikä korostaa sitä, kuinka tytöt valjastavat juuri sen mitä ovat - oman tyttöytensä - lähtiessään kohti kapinaa. Tarina osoittaa, että lempeinkin sielu lähtee taistoon, jos häneltä viedään tarpeeksi.

Asuin Tampereella kuusi vuotta opiskellessani ja tunsin, että kaupunki oli todella osa esitystä. Vuoden 1918 taistelut ovat tärkeä osa Tampereen historiaa ja niistä puhutaan yhä, mutta vasta tämän musikaalin kautta oikeastaan ymmärsin, miten lähellä eri taistelupaikkoja on ollut ja miten suurta tuhoa ne ovat aiheuttaneet minulle ihan arkipäiväisissä ympäristöissä. On outoa ajatella, että siellä, missä minä pelasin Pokemon Go’ta, on ollut vankileiri. Uskon siis, että Tytöt 1918 on merkitystä erityisesti ihmisille, joilla on tunneside itse kaupunkiin.

Aivan musikaalin lopussa näyttelijöiden lisäksi lavalle astuvat nuoret tamperelaiset tytöt, jotka edustavat musikaalin henkilöitä nykypäivänä. Opetan ammatikseni yläkoulussa ja en voinut olla kuvittelematta, että mitä jos meidän ysiluokkalaiset olisivat tuolla rintamassa taistelemassa ja kuolemassa. Valitettavasti konfliktin ympäröimissä maissa tämä on edelleen todellisuutta. Sydämeni murtui katsellessani näitä nuoria laulamassa lavalla. Ei niin pitäisi olla.

Tiivistykseksi sanon, että mielestäni Tytöt 1918 oli loistava. Kyllä suomalainen musikaali osaa olla niin hyvää ai että!

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Kylmä murha


Blogini elää! Olen syksyllä muuttanut työn perässä takaisin Pohjois-Suomeen ja vaikka meillä hieno teatteri onkin, ei se korvaa niitä kaikkia teattereja, joita pystyin Tampereelta käsin helposti saavuttamaan. En myöskään usein löydä näytelmistä tarpeeksi sanottavaa blogikirjoitusta varten, joten vaikka teatterissa olen käynyt, ovat mielipiteeni jääneet vain perheeni iloksi (/ärsytykseksi). Nyt minulla olisi kuitenkin sanottavaa.

Kylmä murha on trilleri täydellisestä murhasuunnitelmasta ja siitä miten parhaimmat suunnitelmatkaan eivät aina toimi. Näytelmän kahdessa näytöksessä on hyvin erilaiset tunnelmat. Ensimmäinen näytös on verkkainen ja keskittyy erityisesti murhan motiiveihin ja suunnitelman luomiseen. Tämä näytös toi tahdillaan mieleen pohjoismaiset rikosdraamat. Toisessa näytöksessä suunnitelma on toteutettu, mutta tulokset eivät ole ennakoidut, mikä johtaa tahdin vaihdokseen näytelmässä.

Näytelmää luonnehditaan psykologiseksi trilleriksi ja sanoisin sen olevan osuva kuvaus. Loppua kohti näytelmä sisältää useita nopeita juonenkäänteitä, jotka saavat katsojan aivot käymään kierroksilla ja yrittämään ennakoida seuraavaa mutkaa. Tämä voi johtaa joko siihen, että katsoja kokee loppuratkaisun todella tyydyttävänä, koska ei itse keksinyt sitä, tai siihen, että katsoja keksii oman loppuratkaisun, joka miellyttää häntä enemmän kuin mitä lavalla näkee, mikä johtaa pieneen pettymykseen, vaikka todellisesta lopusta pitäisikin. Itselleni kävi tämä jälkimmäinen, mutta en usko, että se olisi ollut mitenkään vältettävissä, koska olen suuri rikossarjojen ja true crime -podcastien kuluttaja ja olen myös käynyt yliopistossa kaksi rikostarinoiden analysointiin liittyvää kurssia eli olen ohjelmoinut itseni tällaiseksi.

Vaikka olen tavallista kriittisempi rikostarinoita kohtaan edellä mainitsemistani syistä, mielestäni Kylmä murha oli oikein hyvä näytelmä. Kemin kaupunginteatterissa siihen oli onnistuttu luomaan juuri oikeanlainen pahanenteinen tunnelma. Tarinan tapahtumapaikka eli huipputeknologialla varusteltu luksusasunto oli myös saatu tuotua lavalle hyvin uskottavasti.

On minulla kuitenkin myös syytä kritisoida näytelmää. Nämä syyt löytyvät itse tekstistä eivätkä niinkään toteutuksesta. Ensinnäkin tarina vaatii todella paljon erityisiä olosuhteita toteutuakseen: täysin tyhjä kerrostalo, asunto automatisoidulla teknologialla ja uhri, jota kenenkään ei pitäisi kaivata useaan viikkoon. Näytelmää katsoessa tulee väistämättä mieleen, että eikö olisi helpompiakin tapoja saada ihminen hengiltä. Toiseksi tarinassa otetaan esille jonkin yliluonnollisen voiman vaikutus asunnossa, mutta tämä ei vaikuta juoneen millään tavalla. Voisi ajatella, että se tuo tarinaan lisää arvaamattomuuden tunnetta ja ahdistavuutta, mutta mielestäni tarina ei kaipaa tuota lisää varsinkaan kun lopuksi sillä ei ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Viimeinen ja mielestäni merkittävin puute tarinassa on se, että naishahmot rajoittuvat yhteen lavalla esiintyvään ja toiseen tarinassa mainittuun. Mielestäni tarina olisi saanut uusia ulottuvuuksia ja hyötynyt useammasta juoneen aktiivisesti osallistuvasta naishenkilöstä. Omassa päässäni kehittelemäni vaihtoehtoinen loppu tarinalle liittyikin juuri tähän asiaan, mutta en ala nyt tänne kirjoittelemaan omia versioitani juonesta.

Tiivistetään tähän loppuun vielä, että suosittelen Kylmä murha -näytelmän katsomista. Minun on vielä pakko huomauttaa, että näytelmässä esiintyy runsaasti tekoverta, joten ota tämä huomioon, jos sinulla on verikammo

maanantai 27. helmikuuta 2017

Spring Awakening

Ollessani vasta nuori ja kaino lukiolainen saapui Spring Awakening elämääni. Luin siitä pienen pienen maininnan lehdestä ja pian matkasinkin koko päivän tämän maan halki Helsinkiin sitä katsomaan. Se oli rakkautta ensitahdeista. Näin hänen vikansa, mutta en välittänyt niistä. Olin rakastunut. Vuosien myötä tunteet laantuivat, mutta yhä muistelin hymyillen sitä tunteiden paloa, mitä vain teinillä voi olla. Kun kuulin, että tämä vanha rakkauteni olisi tulossa uudelleen näköpiiriini, tiesin heti, että tästä tulisi mielenkiintoista. Olisiko vanha rakkauteni yhä yhtä hurmaava vaiko vain pöhöttynyt kasa problematiikkaa? Tiesin, että minun täytyisi saada vastaus heti ensi-illassa.

Spring Awakening kertoo nuorista, jotka kamppailevat heräävien seksuaalisten halujensa ja yhteiskunnan sekä vanhempien paineiden ja odotusten alla. Musikaalin erottaa tavallisista teinielokuvista se, että tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Saksaan, jossa seksuaalisuuteen liittyvä häpeä on ihan eri tasolla kuin nyt. Musiikkinumerot edustavat hahmojen sisäistä maailmaa ja ovat tyylilajiltaan pop-rockia. Tarina näyttää kuinka haitallista on peitellä heidän omaa kehitystään koskevaa tietoa kasvavilta nuorilta. Aikuiset aiheuttavat nuorille myös fyysistä, henkistä sekä seksuaalista väkivaltaa.

Musiikki on Spring Awakeningin vahvuus. Kappaleet vaihtelevat kevyestä teiniangstisesta rockista aavemaisen kauniisiin balladeihin. Nähdessäni musikaalin ensimmäistä kertaa sen rock-saundit edustivat juuri sen päivän musiikkia. Minun mielipiteeni niistä kappaleista ei ole muuttunut, mutta en voinut olla miettimättä, miellyttävätkö nuo kappaleet myös nykyteinin korvaa vai kuulostavatko ne armottoman ummehtuneilta? Toisaalta en tiedä millainen käsitys nykyteinillä edes on vuosikymmenen takaisista saundeista, joten lopetan spekulointini tähän. Olen aina jostain syystä pitänyt musikaalin kappaleista enemmän suomen kielellä. Kokonaisuudessaan suomennus kuulostaa korvaani paremmalta, mutta kieltämättä parissa kohtaa suomen kielen sanat töksähtelevät aika pahasti melodiaan kiinni.

Aikaisempi Helsingin kaupunginteatterin produktio oli tehty vahvasti Broadway-tuotannon kaavaa noudattaen. Oli erittäin mielenkiintoista nähdä, miten tässä versiossa musikaalia on päätetty tulkita. Tämän tuotannon uudet otteet tekstiin olivat suurimmilta osin erittäin onnistuneita. Ihan ensimmäisessä kohtauksessa vähän vierastin miten Wendla laulaa vuoteestaan käsin, koska pystyasennossa oleva vuode toi mieleeni heti Hairspray-viboja. Loppujen lopuksi tämä ratkaisu on kuitenkin erittäin onnistunut, koska se näyttää Wendlan mielenkiinnon omaa kehoaan ja seksuaalisuuttaan kohtaan. Se on tärkeä lisä, koska hahmosta voisi helposti tehdä täysin vietävän hupakon. Yleisesti ottaen tämän tuotannon kuvaus seksistä oli paljon hellempi ja inhimillisempi. Tämä tuotanto toi myös erittäin taidokkaasti tanssia mukaan tarinankerrontaan. Omasta mielestäni tärkein muutos oli kuitenkin ehkä se, miten Melchiorin hahmo kuvataan tässä versiossa. Alkuperäisessä versiossa tuntuu, että yleisön on tarkoitus pitää häntä hurmaavana, vaikka jos hahmoa yhtään analysoi tarkemmin, huomaa että ei hänessä oikein mitään ihailtavaa ole. Tampereen työväen teatterin tuotannossa Melchior oli selkeästi sellainen pseudoälykkö fuckboy niin kuin hänen kuuluukin. Ei häntä oikein voi vihatakaan, mutta hän ei myöskään nouse yleisön silmissä jalustalle. Oli upeaa, että Melchiorin visiot naisen halusta ja nautinnosta saivat ansaitsemansa räkäiset naurut yleisöltä. Yksi asia, jonka olisin toivonut muuttuneen tässä produktiossa, oli mieshahmojen ihmeelliset kampaukset. Oudot kampaukset olivat erilaiset kuin alkuperäisversiossa, mutta silti oudot. Mikä Spring Awakeningissä oikein inspiroi ihmeellisiin letteihin?

Esiintyjäkaarti oli täynnä hurmaavia tuoreita lahjakkuuksia. Täytyy erikseen mainita Veera Tapanainen Ilsenä ja Kaisla Ollila Marthana. Heidän ansiostaan Pimeän salaisuus oli illan pysäyttävimpiä hetkiä. Täytyy myös nostaa hattua Julius Martikaiselle hänen roolisuorituksestaan Melchiorina aikaisemmassa kappaleessa mainitsemistani syistä.

Tähän loppuun haluan vielä puhua Spring Awakeningin problemaattisuudesta. Olen aina tiedostanut sen, että teoksessa on erittäin kyseenalaisia kohtia. Omassa päässäni olen keksinyt monia korjauksia niihin, mutta musikaali on mitä on. Koska rakastuin teokseen ennen täydellistä feminististä heräämistäni, olen miettinyt paljon, voinko enää edes pitää siitä. Tarinan problemaattisten kohtien lisäksi Spring Awakening on vahvasti maskuliinisuutta käsittelevä musikaali. Mieshahmojen sielunelämää tutkitaan laajasti, kun taas naiset määritellään lähinnä heidän seksuaalisuutensa kautta. En sano, etteikö miesten sielunelämää saisi tutkia, mutta haluaisin, että naisille suotaisiin samankaltaisia hetkiä.


Kaikesta huolimatta totuus on kuitenkin se, että rakastan yhä Spring Awakeningia vikoineen kaikkineen, vaikka feministinen mieleni välkyttääkin paikoitellen punaista valoa. Ensitahtien aikana silmäni kostuivat ja Purppurainen kesä -kappaleen aikana tuttu suuri kiintymyksen tunne valtasi minut. Oli ihanaa nähdä sinut taas kaikkien näiden vuosien jälkeen.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Tom of Finland

Näin esityksen Turun kaupunginteatterin tarjoamalla bloggarilipulla.

Mitä voisin sanoa Tom of Finland -musikaalista? Mielessäni on niin paljon kaikkea, mutta pelkään pahoin, että tämä kirjoitus ei tule ilmaisemaan kymmenesosaakaan siitä. Niin käy usein, kun yritän kirjoittaa esityksestä, joka on ihan helvetin hyvä.

© Sam Sihvonen
© Sam Sihvonen

Tietämykseni Tom of Finlandista oli samalla tasolla kuin olettaisin suurimmalla osalla olevan. Tiesin millaisia kuvia hän piirsi ja sen, että hän oli veteraani enkä sitten muuta. Musikaalin jälkeen tiedän enemmän itse taiteilijasta, mutta Tom of Finland ei ole vain musikaali miehestä vaan myös homojen asemasta Suomessa. Se on tarina halusta ja hitaasta vapautumisesta. Tarinat seksuaalisesta vapautumisesta ennen sotaan lähtöä ovat tuttuja populaarikulttuurista, mutta ne rajoittuvat vain miesten ja naisten väliseen haluun. Tämä musikaali kuitenkin näyttää, että sodan aikana ihmiset elävät kuin viimeistä päivää ja seksiä on runsaasti tarjolla – niin heteroille kuin homoillekin. Yksi musikaalin tärkeimmistä viesteistä onkin, että ihmisillä on aina ollut haluja ja seksiä, vaikka nykyään haluammekin usein kuvata menneet vuosikymmenet hyvin siveellisinä aikoina.

Musikaali kuvaa Touko Laaksosen elämää lapsuudesta kuolemaan pitäen fokuksen hänen kehittymisessään taiteilijana. Näemme varhaiset vaikutteet lapsuudessa, sodan vaikutuksen ja ensimmäisen näytöksen loppupuolella Tom of Finland on vihdoin syntynyt. Toinen näytös keskittyy Tom of Finlandin kuvien leviämiseen ja väittelyyn siitä ovatko ne taidetta vai pornoa. Toukon rinnalla seuraamme kaapissa olevan Markus Palinin elämää, jonka tarina kuvastaa homoseksuaalisuuden matkaa julkisessa keskustelussa Suomessa. Surullista kyllä musikaalissa nähdyt homofobiset mielipiteet nojaavat yhä tänä päivänä samoihin argumentteihin kuin viime vuosituhannen puolivälissä. Se osoittaa kuinka yhdenvertaisuuden puolesta on yhä tehtävä töitä, vaikka Toukon taidetta esiintyykin nykyään postimerkeissä ja lakanoissa bodauslehtien sijaan.

© Otto-Ville Väätäinen
Tom of Finland on erittäin viihdyttävä musikaali. En ole pitkään aikaan nauranut teatterissa noin paljon enkä pahoittanut mieltäni kertaakaan. Koskaan en kyllä varmaan ole yhden musikaalin aikana niin monta kertaa teatraalisesti peittänyt loksahtanutta leukaani kädelläni oikein tuhman vitsin jälkeen. Voi että kun se oli hauskaa. Musikaalissa on kuitenkin myös herkkiä hetkiä, joiden vaikutus tuntuu erityisen vahvana komediallisen tunnelman lomassa.

Tom of Finlandin musiikki on svengaavaa ja erittäin nautinnollista kuunneltavaa. Olisin kuitenkin toivonut musikaalin päätähdelle vielä ihan kunnon revittelykappaletta. Potentiaalia oli mm. ensimmäisen näytöksen viimeisessä biisissä ”Jumala loi miehen”, mutta kappale loppuu ennen kuin Olli Rahkonen pääsee ihan kunnolla laulamaan koko yleisön kumoon. Tällainen hetki suodaan hieman yllättäen Toukon siskolle Kaijalle. Lyriikat kuitenkin olivat mielestäni koko teoksen parasta antia. Suomen kieltä käytettiin niissä nerokkaalla tavalla, jota olisi erittäin vaikea toteuttaa käännösmusikaalissa. Kunpa Suomessa tehtäisiin enemmän musikaaleja, joihin sävellettäisiin uutta musiikkia eikä niitä iänaikaisia jukebox-musikaaleja vanhoista tähdistä. Tehtäisiinpä Tom of Finlandista levytys!

Tom of Finlandissa on upeasti tuotu piirroksellisuus lavalle visuaalisessa toteutuksessa. Toukon piirrokset sekä heijastuvat lavalle että heräävät ihan henkiin. Yleisössä tulee siis nähtyä kaikenlaista, mikä on vain hyvä asia.

© Otto-Ville Väätäinen
Näyttelijät tässä musikaalissa olivat kaikki erinomaisia. Jos joku vielä epäilee, etteikö Suomesta löytyisi osaavia näyttelijöitä, laulajia ja tanssijoita, niin ottakaa päänne pois perseestä ja avatkaa silmänne. Maamme teattereista löytyy ihan järkyttävän taitavaa sakkia. Tom of Finlandin kiistaton kuningas oli itse taiteilijaa esittänyt Olli Rahkonen. Herramanjeera mikä ääni!

Väliajalle mentäessä kuulin joidenkin herrojen kritisoivan, että ensimmäinen näytös oli liian pitkä ja siitä olisi saanut helposti vartin pois. Höpönlöpöä sanon minä. Meinasin sen heille ihan huutaakin, mutta onneksi sulkeutunut suomalainen luonteeni esti. Minulla on ihan hirveän huono tapa aina miettiä, mitä leikkaisin musikaaleista pois, mutta Tom of Finlandista en olisi poistanut mitään. Minä vain viihdyin.

Likimain ainoa kritiikki, mitä voisin Tom of Finlandista esittää, on se, että paikoitellen laulu jäi musiikin alle sen verran, että sanoista oli haastavaa saada selvää. Tällaisissa tilanteissa englanninkieliset tekstitykset olivat avuksi, koska sieltä pystyi vähän lunttaamaan. Uskon, että tämä ongelma saadaan ratkaistua täysin esityskauden aikana.

© Otto-Ville Väätäinen
Mitä muuta voisin vielä sanoa Tom of Finlandista? Se oli yksi parhaista teatterikokemuksistani koskaan. Sen nähtyään ei vain voi olla ajattelematta kuinka se pitäisi ehdottomasti viedä ympäri Suomen ja ulkomaillekin. Useamman ihmisen täytyy saada nähdä tämä! Esityksen lopuksi osoitin suosiotani seisten ja hakkasin käsiäni niin että ihan teki kipeää. Yllättävintä kyllä tämä musikaali laukaisi minussa myös harvinaisen isänmaallisuuden tunteen. Tällainen taiteilija on ollut meillä täällä Suomessa ja tällainen musikaali on täällä hänestä tehty! Kuinka upeaa! Tom of Finlandissa on kaikkea: naurua, sydäntä ja sielua. Toivon todella, että tämä ei jää tähän vaan että tämä musikaali saa upean elämän teatterissa. Mene katsomaan se! Missaat niin paljon, jos et mene! Rakasta itseäsi ja mene! MENE!

Tarvitsetko vielä lisäsyitä lähteä teatteriin? Tässä musikaalin nimikkoleivos.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Suku on syvältä

Pitkästä aikaa uusi kirjoitus! Suoritan tänä vuonna aineenopettajan pedagogisia opintoja ja sen tuomat tehtävät ovat vieneet lähes kaiken aikani eikä vapaa-ajalla ole huvittanut kirjoitella. Nyt olen kuitenkin siinä vaiheessa, että kaikki välttämättömät hommat ovat tehtynä ja vältelläkseni gradun ajattelua tekee mieli yhtäkkiä kirjoittaakin tätä blogia. Mutta jo riittää seikoista, jotka eivät ketään kiinnosta, ja siirrytään itse asiaan.

Suku on syvältä on koomikko Larry Davidin näytelmä, joka edustaa tyylilajiltaan TV:stä tuttua tilannekomiikkaa. Minä pidän kovasti tilannekomedioista. Voisi oikeastaan sanoa, että rakastan niitä. Larry Davidin nimi houkutteli minut katsomaan tämänkin näytelmän. Seinfeld on yksi suosikkisarjoistani ja pidän kovasti myös Davidin myöhäisemmästä Curb Your Enthusiasm -sarjasta (odotan innolla niitä uusia jaksoja!). Davidin komiikalla on hyvin tietty tyyli, joka kumpuaa hänen omasta elämästään ja persoonastaan. Curb Your Enthusiasm -sarjassa hän esittääkin itseään ja Seinfeldissa Georgen hahmo perustuu Davidiin. Suku on syvältä -näytelmässäkin hän esitti Broadwayllä pääroolia. Mutta miten taipui Davidin huumori ilman häntä itseään ja suomeksi esitettynä?

Koko suku saapuu paikalle, kun Normanin ja Arthurin isä tekee kuolemaa sairaalassa. Isä aiheuttaa veljeksille kuitenkin harmia vielä poismenonsa jälkeenkin, kun kaikenlaiset salaisuudet tulevat vihdoin jälkipolven tietoon ja heidän ratkaistavikseen. Veljekset ovat molemmat yhtä pikkumaisia ja jokainen keskustelu johtaa riitaan. Lisää vettä myllyyn tuovat puolisot, äiti ja muut sukulaiset. Tilannekomedialle tyypillisesti huumori kumpuaa väärinymmärryksistä ja petkutuksesta.

Odotin nauravani katketakseni tälle näytelmälle. Joku tuntui kuitenkin olevan jatkuvasti pielessä enkä hörähtänyt kuin pari kertaa. Larry Davidin persoona on hänen komediansa vahvuus ja heikkous. Se vaatii tietynlaista tunnetilaa ja ajoitusta dialogiin, mitä en kokenut tässä näytelmässä päänäyttelijöillä olevan. En tiedä hukkuiko se huumori suomen kieleen vai ovatko aivoni vain harmillisen fiksoituneet Larry Davidin omaan nuottiin. Parhaiten rytmissä olivat kiinni mielestäni Normanin vaimoa näytellyt Teija Auvinen ja äitiä näytellyt Tuire Salenius. Muu yleisö kyllä nauroi salissa tasaisesti, mutta en aistinut samanlaista hilpeää tunnelmaa kuin parhaimpien komedioiden katsomoissa. Ehkä jos olisin nauttinut ennen esitystä ja väliajalla pienen hömpsyn, olisin päässyt paremmin tunnelmaan. Olen myös niin kyllästynyt siihen, että monien komedioiden vitsit perustuvat nuorten naisten kourimiseen tai muuhun seksuaaliseen ahdisteluun. Suku on syvältä -näytelmässä tällaista ahdistelua kohdistuu kyllä myös miehiin, mutta en sanoisi, että sekään on mitenkään tuore näkökulma. Huoh.


Tämä kirjoitus jäi nyt vähän lyhykäiseksi, mutta Suku on syvältä ei myöskään ole mikään pitkä näytelmä, joten se kai sopii teemaan. Sanoisin, että Suku on syvältä on ihan mukiinmenevä komedia. Minuun se ei oikein iskenyt, joten jäisin mieluummin kotiin katsomaan Seinfeldin uusintoja, mutta ehkä sinua naurattaa enemmän!

torstai 18. elokuuta 2016

Stacy Wolf: Changed for Good - A Feminist History of the Broadway Musical

Kuten jotkut saattavat tietää, opiskelen yliopistossa englantia ja alan tehdä graduani kirjallisuudesta. Aikeissani on tehdä tutkielmani parista musikaalitekstistä ja siksi halusin lukea Stacy Wolfin kirjan. Toki se olisi varmasti muutenkin minua kiinnostanut, koska feminismi ja musikaalit ovat elämä. Wolf kertoo kuinka feminismi on näkynyt Broadway musikaaleissa 1950-luvulta lähtien 2010-luvulle asti. Jokainen vuosikymmen käsitellään omana kokonaisuutenaan, jonka yleispiirteet eritellään. Lopuksi hän paneutuu erityisesti musikaaliin Wicked ja sitä ympäröivään fanikulttuuriin. Akateemisesta lähtökohdastaan huolimatta Changed for Good ei ole niin raskaslukuinen kuin voisi kuvitella. Lukijan ei myöskään tarvitse tuntea jokaista Wolfin käsittelemää musikaalia, koska hän osaa hienosti tiivistää olennaisen tiedon.



Oman tutkimukseni ulkopuolelta kirjan mielenkiintoisinta antia oli keskustelu 1980-luvun megamusikaaleista. Oma suhteeni The Phantom of the Operan tai Les Miserablesin kaltaisiin hitteihin on aina ollut hieman kaksijakoinen. Siinä missä arvostan näyttävää show’ta ja komeita kappaleita ovat musikaalien itse juonet jakaneet mielipiteeni. Olen pariin kertaan kirjoittanut tässä blogissa esimerkiksi siitä kuinka ongelmallinen hahmo Christine on Phantomissa. Wolf auttoi minua selkeyttämään mielipiteitäni megamusikaaleista. Ristiriitaiset tunteeni saivat uutta pohjaa Wolfin sanoista (s. 128-129):
[I]n Les Miz and Phantom […] old, stereotypical gendered binaries emerge: men are active and women are passive; men function in the world and women are relegated to a domestic space; men are artists and politicians and women are their muses. Within these conservative gender binaries, women are represented as the well-worn and limiting stereotypes of the virgin and the whore, and the women whom the heroic men fall in love with are virgins. Big themes, big sets, and big music mask the misogyny embedded in these musicals, which shrink their women musically and physically; that is, women take up minimal musical space and even less performative space.”
Vasta-argumenttina voisi sanoa, että nämä musikaalit sijoittuvat aikoihin, jolloin naiset eivät olleet suuressa osassa yhteiskunnassa, mutta Wolfilla on vastaus myös siihen (s. 129):
The historical settings create a seemingly logical excuse for women not to do much (women weren’t on the front line in the French Revolution of 1823), but a glance at musicals from My Fair Lady to Cabaret reveals that any character can be active and complex in any historical time and place.
 Mielenkiintoista.

Kun olin teini-ikäinen, Wicked oli koko elämäni. Siitä syystä luku Wickediä fanittavista teineistä oli samaan aikaan sekä kiinnostava että kiusallisen tuttu. Lähes kaikkea mitä teinitytöt fanittavat on helppo vähätellä, koska nuorten naisten kiinnostusta pidetään ”pinnallisena” ja ”alempiarvoisena” ja Wickediäkin on vähätelty noilla sanoilla. Wolf analysoi teinien Wicked-fanitusta keskustelupalstaa tarkkailemalla ja antaa uudenlaista arvostusta nuorien fanien innostukselle. Hänen tarkkailunsa sijoittuu vuoteen 2006, jolloin Wicked-ilmiö oli vielä suhteellisen uusi asia. Olisi mielenkiintoista lukea päivitetty versio aiheesta nyt kun nämä ensimmäiset fanitytöt ovat jo aikuisia, mutta fanikanta on uusiutunut ja voi hyvin. Itsekin olen kasvanut fanituksestani yli, mutta toisaalta näen unia, joissa vien tulevia lapsiani katsomaan Wickediä. Niin suuri fanitus jättää jäljen.


Pari asiaa tästä kirjasta jäivät kuitenkin vaivaamaan minua. Bongasin joitain asiavirheitä, mikä on ihan ymmärrettävää, koska on varmasti vaikeaa käsitellä noin montaa musikaalia tekemättä joitain virheitä. Jäi se silti vähän kummittelemaan, koska enhän voi tietää onko virheitä myös luvuissa musikaaleista, joita itse en tunne niin hyvin, että huomaisin erheet. Lisäksi minua jäi harmittamaan, että joitain mielestäni merkittäviä musikaaleja ei käsitelty. Erityisesti minua jäi harmittamaan, että Spring Awakening -musikaalia käsiteltiin vain sivun verran epilogissa, koska itse olen pohtinut sen feministisiä ongelmia siitä lähtien kun viisitoistavuotiaana ensimmäisen kerran näin sen.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Anthony Rapp: Without You - A Memoir of Love, Loss, and the Musical RENT

Rakastan Rent-musikaalia. Se on tullut tässä blogissa aikaisemmin hyvin selväksi. On siis lähes ihme, etten ole lukenut Anthony Rappin muistelmia jo aikaisemmin. Kirja alkaa Rappin ensimmäisestä koe-esiintymisestä Rentin workshop-versioon ja päättyy samoihin aikoihin kuin Rappin työputki musikaalin Broadway-produktiossa. Rentin lisäksi tähän ajanjaksoon kietoutuu Rappin elämässä hänen äitinsä kamppailu syövän kanssa ja hänen vaikea rakkauselämänsä, kuten muistelmien nimestä voikin päätellä. Tämä oli nyt kolmas Broadway-näyttelijän elämäkerta, jonka olen lukenut, ja niistä ehdottomasti suosikkini. Se ei kuulosta miltään ylistykseltä, jos olet lukenut kirjoitukseni Patti LuPonen ja Kristin Chenowethin muistelmista, mutta tästä kirjasta ihan tykkäsin.



On pari syytä, miksi Rappin muistelmat toimivat paremmin kuin nuo kaksi edellä mainittua. Ensinnäkin se, että Rapp keskittyy vain tuohon tiettyyn ajanjaksoon elämässään, tekee kirjasta paljon paremman kokonaisuuden. Toki mukana on myös takaumia, mutta on parempi, että kirjassa käsitellään yksi ajanjakso kunnolla kuin kymmenen vähän sinne päin. Toiseksi Rappin kirjoitustyyli muistuttaa enemmän kaunokirjallisuutta kuin muistelmia. Kirjassa on paljon enemmän dialogia ja kuvailua, mikä tekee tapahtumista helpommin kuviteltavia. Nuo toiset elämäkerrat ovat tuntuneet enemmänkin ylipitkiltä lehtiartikkeleilta kuin kirjoilta ja tässä mielessä Without You on positiivinen poikkeus. Rapp ei kuitenkaan selkeästi ole mikään kirjailija ja hän syyllistyy paikoitellen laahaavaan ja pateettiseen kirjoitustyyliin. Silti kirja tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta kuin haamukirjailijoiden teokset.

Ostin kirjan tietysti Rent-kiinnostukseni takia, mutta Rappin tarina hänen äitinsä sairaudesta ja kuolemasta oli hyvin liikuttava. Hänen äitinsä tehdessä kuolemaa myös Rapp itse käy läpi surutyön vaiheet asian kieltämisestä pitkän aggression kautta viimein hyväksyntään. Kirja näyttää liikuttavasti kuinka taistelu syöpää vastaan on pitkä ja uuvuttava prosessi niin potilaalle kuin läheisillekin.

Kirjan kolmesta teemasta rakkaus oli minua vähiten kiinnostava. Rapp kertoo elämästään queer-henkilönä (Rapp itse identifioi itsensä sanalla queer eikä gay), merkittävistä suhteistaan ja pyrkimyksistään saada hänen äitinsä hyväksymään hänen suhteensa miesten kanssa. Vieraiden ihmisten parisuhdedraamat eivät vain ole minusta kovin mielenkiintoisia ja Rapp ei ole tässä mikään poikkeus. Kirjassa hänen viimeisin parisuhteensa vaikuttaa myös melko epäterveeltä ja siitä oli vaikea lukea.

Jesse L. Martin, Anthony Rapp ja Taye Diggs musikaalissa Rent

Sitten vielä siitä Rentistä. Kaltaiselleni Rent-fanille nämä muistelmat ovat oikein kiinnostavaa luettavaa, koska Rapp oli musikaalissa mukana jo sen varhaisissa vaiheissa ja kertoo kuinka musikaali kehittyi nykyiseen muotoonsa. Rapp kertoo myös kuinka säveltäjä Jonathan Larsonin kuolema vaikutti koko tekijäkaartiin ja miten he pienillä asioilla kunnioittivat hänen muistoaan show’n jatkuessa. Kirjasta tuntee sen kuinka vahva tunnesidos Rappilla on Rentiin ja en yhtään ihmettele miksi hän on palannut esittämään Markin roolia niin monta kertaa.

Yksi mielestäni erittäin mielenkiintoinen yksityiskohta liittyi Rentin loppuratkaisuun (jos et halua spoilaantua siitä, lopeta lukeminen nyt). Kirjoittaessani TYK Alumniteatterin Rentistä huhtikuussa ilmaisin vahvan mielipiteeni siitä, että pidän enemmän loppuratkaisusta, jossa Mimi ei kuole. Muilla on kuitenkin yhtä vahvoja tunteita sen puolesta, että samankaltainen loppu kuin oopperassa La Boheme olisi parempi. Näin Rapp kirjoittaa aiheesta (s. 26):

I found out later how much that last moment, as well as other moments in the show, paralleled scenes from Puccini’s La Boheme, which was Jonathan’s inspiration for Rent. But one of Rent’s scenes veered very much from its source: the finale. In both Puccini’s and Jonathan’s versions, Mimi goes missing until she’s finally found, near death, and is brought back to the loft. After a tender and heart-wrenching scene, in which all of her friends helplessly surround her, and her lover tries to reconnect before it’s too late, Mimi dies in Puccini’s version. But she only almost dies in Jonathan’s, as she comes back from the brink after having a vision of Angel telling her it’s not her time. I worried that Jonathan’s ending might bother some people, that it would seem cheesy and contrived, but he was adamant that Mimi should live at the end of his story; he wanted for his show to end with life, not death. Besides, Angel had died, so it wasn’t like there was an absence of loss and sorrow in his piece. I was ambivalent about his choice to let Mimi live, but Michael and Tim and all of us in the cast were able to find a way to make it feel real; we played it sincerely and fully; after all, near-death experiences did occur in the real world. We hoped our audiences would be moved in the end.

Olen siis samaa mieltä Jonathan Larsonin kanssa.

Rapp Without Youn teatteriversiossa

Mitäs tästä kirjasta vielä sanoisi? Suosittelen sitä ehdottomasti Rentistä kiinnostuneille. Kirja menettää vetovoimaansa loppua kohden, mutta kokonaisuutena pidin siitä. Rapp on muokannut muistelmistaan myös yhden miehen teatteriesityksen, josta on tehty levytys ja se on ostettavissa esimerkiksi iTunesista. Sitäkin voi kokeilla, jos ei jaksa kirjaa lukea.