Thoughts of a Ticket Holder

Se ei ole mikään salaisuus, että The Phantom of the Opera ei todellakaan ole yksi suosikkimusikaaleistani. Olisi liioittelua sanoa, että edes oikeastaan pitäisin siitä. Olen kirjoittanut antipatioistani enemmän käsitellessäni Vanemuine-teatterin Ooperifantoom -produktiota. joka oli minulle erittäin positiivinen yllätys. Viron onnistumisen jälkeen odotukseni Kansallisoopperan produktiota kohtaan olivat korkealla. Ehkä olin ollut väärässä Phantomin suhteen kaikki nämä vuodet? Pakkohan sen nyt on olla edes alkuperäisversiota parempi? Pakkohan siinä on olla oivalluksia? Valitettavasti Oopperan kummitus oli ihan järjetön pettymys. Kuten sanottu, en erityisemmin pidä The Phantom of the Operasta. Siinä on muutama kappale, joista pidän kovin, mutta minusta se ei ole sen arvoista kärsiä koko musikaali läpi kultaisen puolen tunnin vuoksi. Jo kattokruunun noustessa yläilmoihin huokasin niin syvään, että vieressä istunutta kaveriani alkoi naurattaa. Näin kun yksi herra lähti salista The Music...

Teininä vannoin, että Suomessa ei varmasti vuosikymmeniin nähdä maailmalla suuria hittimusikaaleja, kuten Wicked, The Phantom of the Opera tai varsinkaan Billy Elliot. Olin vakuuttunut, että resurssit eivät yksinkertaisesti riitä ja viimeisen kohdalla, että lapsinäyttelijöitä ei löydy. Kuinka ihanaa onkaan, että olin niin täydellisen väärässä. Helsingin kaupunginteatteri on kunnostautunut ottamalla riskejä näillä isoilla produktioilla ja teatterilla onkin sen takia erityispaikka sydämessäni. Ostin jo keväällä lipun näytökseen, koska tiesin, että tätä ei voi missata, mutta suureksi ilokseni sain työpaikkani kautta lipun myös aikaisempaan harjoitukseen. Teatteria ei voi koskaan olla liikaa! Billy Elliotin tarina on monelle tuttu vuoden 2000 elokuvasta. Itse ainakin järkytyin, kun eräs työkaverini kertoi, ettei ole koskaan kuullutkaan koko leffasta. Nuori poika löytää rakkauden tanssiin englantilaisessa kaivoskylässä ja joutuu taistelemaan rakkautensa puolesta perheensä painostuk...

Olen ollut passiivisesti kiinnostunut lukemaan teatteridiiva Patti LuPonen elämäkerran siitä lähtien kun se ilmestyi vuonna 2010. Mainittiinhan se sentään silloisessa lempisarjassani Gleessäkin! LuPone oli minulle tuttu nimi vierailustaan Will & Grace –tv-sarjassa sekä ylipitkästä Tony-puheestaan että raivokohtauksestaan kuvia räpsineelle katsojalle Gypsy-musikaalin esityksen aikana. Kaikesta tästä voi päätellä, että hän on siis mielipiteitä jakava henkilö. Itse en pitkään tiennyt kumpaa mieltä olin hänestä, mutta kai draamaa-arvostavana henkilönä kallistun LuPonen fanien joukkoon. Mikä kirjaan tarttumisessa on sitten viivästyttänyt? No, niinkin kamalan suuri vaiva kuin Amazonista tilaaminen. Mikä sitten sai tämän laiskamadon viimein luovuttamaan luottotietonsa? No, näiden vuosien varrella aina välillä törmään LuPonen haastatteluihin, joissa viitataan sensaatiomaisiin yksityiskohtiin hänen urastaan, joista en kuitenkaan löydä uteliaisuuttani tyrehdyttävää määrää tietoa goo...

Minä tykkään dissata The Phantom of the Operaa. Myönnän sen avoimesti. Olen antanut sille useita mahdollisuuksia muuttaa mieleni, mutta aina olen päätynyt naljailuun. Musikaalissa on useita hienoja kappaleita, mutta silmienpyörittely on tähän mennessä vienyt aina voiton. Tilaisuuksia mieleni muuttamiselle on ollut paljon: olen nähnyt musikaalin Lontoossa kahdesti ja tapittanut läpi sekä elokuvaversion että 25-vuotisjuhlakonsertin. Joka kerta toivoin, että ehkä nyt se vihdoin olisi maagisesti muuttunut loistavaksi, mutta ei. Mikään niistä ei vakuuttanut. Kaikesta tästä huolimatta minulla on luonnollisesti lippu varattuna Kansallisoopperan produktioon ja huomattuani, että täällä Tallinnassakin pyörii non-replica versio, oli pakko varata sinnekin lippu. Suureksi järkytyksekseni poistuin teatterista tyytyväisenä. Käsittelen tässä blogikirjoituksessa yksityiskohtia sekä The Phantom of the Operan laajalti levinneestä alkuperäisversiosta että Vanemuine teatterin Ooperifantoom-tuotannosta...

Olen tämän kevään vaihdossa Tallinnassa, mutta se ei tietystikään estä minua käymästä teatterissa. Ilokseni huomasin, että myös täällä pyörii versiointi Evita-musikaalista, koska olin lusmuillut jo hyvän aikaa Tampereen Työväen Teatterin produktiosta bloggaamisessa ja nyt sain sille hyvän tekosyyn kirjoittamalla molemmista produktioista samaan aikaan. Kyllä laiskuus kannattaa. Kuullessani, että Evita on Tampereen työväen teatterin kauden suurmusikaali, olin heti innoissani. Tämä klassikkomusikaali oli jäänyt minulle vielä muutamaa yksittäistä laulua lukuun ottamatta täysin tuntemattomaksi ja tiesin, että TTT:n suurella näyttämöllä saadaan aikaan todella näyttäviä produktioita. Ilokseni voin kertoa, että odotukseni täyttyivät. TTT:n vakuuttavan esityksen jälkeen halusin ehdottomasti nähdä myös Vanemuine-teatterin jo pitkään pyörineen produktion eikä sekään jättänyt kylmäksi. Evita on nimenä varmasti monelle tuttu. Mielikuva vaaleasta maan äidistä on iskostunut monen mieleen...

Minut ensimmäistä kertaa Åbo Svenska Teateriin houkutteli The Last 5 Years –musikaali. Tämä Jason Robert Brownin mestariteos on yksi suosikkisävellyksiäni ja olenkin jo aikaisemmin kirjoittanut rakkaudestani siitä tehtyyn levytykseen. Odotin jännityksellä miten tämä musikaali olisi Turussa toteutettu ja en joutunut pettymään. The Last 5 Years kertoo Jamien ja Cathyn viisi vuotta kestäneen suhteen tarinan. Jamie ja Cathy ovat ainoat musikaalissa esiintyvät hahmot ja tarinan rakenteesta tekee erikoisen se, että se kerrotaan kahdesta eri suunnasta. Cathyn kerronta alkaa suhteen epäonnistuneesta lopusta ja Jamien lupaavasta alusta. Nämä kaksi tarinaa kohtaavat keskivaiheilla parin mennessä naimisiin. Tämä eri tahdissa kulkeva kerronta antaa tilaisuuden tarkkailla mielenkiintoisella tavalla, mikä oikein johtaakaan siihen, että rakkaus päättyy ja onko se lopulta erityisesti kummankaan osapuolen syy. Åbo Svenska Teaterissa tarina on asetettu avioeron oikeuskäsittelyn yhteyteen. Lau...

Tämä on tynkä. This Is Our Youth on Kenneth Lonerganin kirjoittama näytelmä, jonka tapahtumat sijoittuvat 12 tunnin aikavälillä asuntoon New Yorkin Upper West Sidella maaliskuun loppupuolella vuonna 1982. Valitsin nähdä tämän näytelmän New Yorkissa ollessani, koska eräs paikallinen ystäväni ylisti sitä maasta taivaaseen. Entistä kämppistäni lainatakseni ajattelin myös, että ”on välillä hyvä käydä katsomassa ihan vain näytelmä eikä musikaalia”, vaikka se oli kyllä vaikeaa. Nähtyäni näytelmän olin kirjoittanut muistiinpanoihini vain yhden virkkeen: ”huumeita ja eksistentiaalikriisejä”. Ensin ajattelin, että pakkohan tästä on olla jotain muutakin sanottavaa, mutta toisaalta tuo tiivistää koko homman melko hyvin. Näytelmässä on kolme henkilöä, joista yksi, Warren Straub, on varastanut ilkeältä isältään käteisenä 15 000 dollaria ja etsii turvapaikkaa kaverinsa Dennis Zieglerin luota. Dennis on äärimmäisen itserakas pienen tason huumediileri, joka ehdottaa rahojen ”sijoittamista...