Thoughts of a Ticket Holder

Jahkailtuani jo useamman viikon ajan päätin tammikuussa repäistä ja ostin liput Someday, Somewhere -konserttiin Ouluun keskelle työviikkoa. Monen mielestä tämä ei ehkä ole kummoinen repäisy, koska asun kuitenkin vain 100 kilometrin päässä, mutta haluaisin huomauttaa, että olen äärimmäisen hermoileva ihminen ja, koska julkinen liikenne ei kulje ilta-aikaan kätevästi Oulusta pohjoiseen, jouduin yöpymään kaupungissa ja lähtemään varhain aamusta kotiin ja menemään sen jälkeen vielä töihin. Ihan tarpeeksi jännitystä tämmöiselle hermopallolle siis! Enpä tuolloin tammikuussa tiennyt, että siinä ei olisi vielä kaikki. Konserttiviikolla koronatilanne alkoi päivä päivältä näyttää pahemmalta. Konserttipäivän aamuna mietin, että onneksi tilaisuus on tänään, koska laajamittaiset perumiset alkavat koska tahansa. Päätellessäni työpäivääni sain ystävältäni viestin, että yli 500 ihmisen yleisötilaisuuksia suositellaan peruttaviksi. Siitä alkoi googletusrumba. Ensin selvitin, että tapahtum...

Musikaalien levytykset ovat sellaisia, että ne usein tulevat elämääni kovaa ja pysyvät siellä parin kuukauden ajan rankalla toistolla. Koska musikaaleissa on yleensä musiikkia tunnelmasta toiseen, löytää levytyksestä aina sopivan kappaleen omaan fiilikseen. Imettyäni kaiken mehun levytyksestä siirryn taas muuhun musiikkiin ja podcasteihin, kunnes löydän uuden uhrini (samoin kuin sarjamurhaajilla, minullakin on cooling off -jakso välissä.) Kausiluontoisuutensa takia tietyt ajanjaksot jäävät mieleeni juuri tiettyjen musikaalien säveltämänä. Näin vuosikymmenen lopussa on hyvä kohta summata menneitä vuosia ja niiden soundtrackia. On tietysti olemassa musikaaleja, jotka ovat olleet elämässäni mukana niin tasaisesti, että en yhdistä niitä mihinkään tiettyyn ajanjaksoon, kuten esimerkiksi Next to Normal, mutta rajataanpa tämän kirjoituksen sisältö ennen kuin lähden aivan hillittömästi rönsyilemään. Kesä-syksy 2010: Hair Hair oli minulle tuttu jo ennen tätä elokuvan ja kirjastosta ...

Toisella yrittämällä pääsin vihdoin näkemään ensimmäistä kertaa klassikkomusikaalin Cabaret Rovaniemen teatterissa. Cabaret oli minulle ennestään tuttu lähinnä ajatuksen tasolla, joten olikin jo korkea aika tutustua siihen tarkemmin. Monessa mielessä lopputulos oli sitä mitä odotin, mutta teoksessa oli myös paljon sellaista, mitä en osannut odottaa. Tämä ei toisaalta yllätä, koska ennakkotietoni perustuivat lähinnä edesmenneen rikosdraaman Todistettavasti syyllisen jaksoon, jossa Cabaretin kulisseissa tapahtuu murha. Cabaret sijoittuu 1920-luvun lopun Berliiniin, jossa saksalainen kabareetaide elää kulta-aikaansa ja samalla natsien pimeys alkaa laskea varjonsa kaupungin ylle. Amerikkalainen kirjailija Cliff Bradshaw saapuu kaupunkiin etsimään tarinaa romaaninsa ja löytää sen Kit Kat klubin hämärästä brittiläisen kabareetähtösen Sally Bowlesin muodossa. Yhdessä he yrittävät kirjoittaa oman tarinansa uusiksi, mutta lopulta huomaavat, että eivät voi sulkea silmiään aikojen muutoks...

Marraskuussa koitti toisen Taidetestaajat -reissumme vuoro onnistuneen Rovaniemen keikan jälkeen. Näin jälkikäteen on mukava muistella reissua, mutta voin rehellisesti sanoa, että matkaa edeltävillä viikoilla meinasin stressata itseni hengiltä tai no ainakin stressasin itseni kahteen kuumetautiin. En silti olisi jättänyt vierailua tekemättä mistään hinnasta, koska se oli kuitenkin monelle oppilaalle ainutlaatuinen kokemus. Siksi Taidetestaajat onkin niin tärkeä hanke, koska se takaa kaikille kasiluokkalaisille tilaisuuden nähdä taidetta ja omaa kotimaata heidän asuinpaikastaan tai varallisuustilanteestaan huolimatta. Reissupäivä alkoi minun osaltani kello kolmen herätyksellä. Olin onneksi laittanut jo kahdeksan aikaan maate, mutta silti unta oli tullut kerättyä paljon vähemmän kuin ihminen tarvitsee. Minulla ei ole omaa autoa enkä kehdannut vaivata iskää keskellä yötä, joten suuntasin taksilla bussiyhtiön varikolle ja lähdimme kuskin kanssa noutamaan oppilaita pysäkeiltään ympär...

Teatterilomani ei onneksi koostunut vain rakenteeltaan tutuista Disney-elokuvien näyttämöversioista vaan pääsin myös näkemään Tampereen työväen teatterin uutuusmusikaalin Poikabändi. En tiennyt esityksestä etukäteen muuta kuin sen nimen ja se n nimi kuvaakin tätä teatterikokemusta täydellisesti. Poikabändi on musikaalina kuin poikabändit yleensä: paperilla ihan naurettavia höpöhomm ia , mutta käytännössä niin ammattimaisesti toteutettu j a, että ne muuttuvat uniikilla tavalla vetovoimaisiksi. Harri Hinkka / Tampereen Työväen Teatteri Poikabändi kertoo tarinan kuvitteellisen ToiBoys -yhtyeen synnystä, noususta tähteyteen ja lopulta bändin hajaantumisesta, kuten poikabändeille tuntuu aina käyvän. Tarina sijoittuu 90-luvulle ja poptähteys on hahmoille ainoa tapa löytää menestystä laman piinaamassa Suomessa. Tutustumme yksitellen bändin jäseniin heidän todellisina persooninaan ja sitten näemme, miten he tietoisesti tuotteistavat itsensä sopiakseen poikabändin menestysmuott...

Notre Damen kellonsoittaja on mielestäni yksi parhaimmista Disney-elokuvista, mutta löysin sen hienouden vasta lukioikäisenä. Olen edelleen sitä mieltä, että tarina ei todellakaan ole mikään lapsille helposti pureksittava eikä sen kuulukaan olla. Musiikillisestikin Notre Damen kellonsoittaja on raskas hartaine ja mahtipontisine sävellyksineen. Siksi se sopiikin erinomaisesti näyttämölle. Kuva: Tampereen teatteri Tarina on varmasti monelle tuttu: kavala arkkidiakoni Frollo piilottaa Quasimodon vauvasta alkaen Notre Damen katedraalin kellotorniin, missä hän varttuu nuoreksi mieheksi. Quasimodo haaveilee elämästä ihmisten seurassa, mutta hänen epämuodostunut selkärankansa ja Frollon pelottelut lannistavat häntä. Uskaltautuessaan vihdoin ulos Quasimodo kohtaa valovoimaisen romanitytön, Esmeraldan, joka lumoaa hänet ja samalla myös sotilas Phoebuksen sekä itse Frollon. Esmeralda osoittaa Quasimodolle ystävyyttä ja Phoebukselle romanttista kiintymystä, mutta koska Frollo jää ...

Kuten niin monella 90-luvun lapsella, on Disneyn Pienellä merenneidolla suuri paikka sydämessäni. Disneyn elokuvamusikaalit ovat vaikuttaneet suuresti siihen, että olen rakastunut musikaaleihin ja Pieni merenneito ei ole mikään poikkeus, vaikka en suureksi harmikseni sitä koskaan omistanutkaan VHS:llä. Lainasin kasetin kirjastosta aina kuin mahdollista ja harjasin Ariel -barbieni punaisia hiuksia toivoen omistavani itse samanlaiset. Seurasin teininä myös aktiivisesti näyttämöversion rantautumista Broadwaylle, koska noh seurasin silloin mitä tahansa Broadway uutisia. Kuuntelin musikaalin levytystä usein ja tapitin yhden bootleginkin läpi. Siksi Helsingin kaupunginteatterin produktion näkeminen oli minulle selviö, mutta samalla kuvittelin tietäväni, mikä minua odottaa. Olin väärässä. Helsingin Kaupunginteatteri – Pieni merenneito – © Disney Pieni merenneito on tarinana todella tärkeä. Jos joku väittää, että se kertoo vain teini-ihastuksesta ja miehen löytämisestä nais...